Seuraavana aamuna kaikki tuntui jotenkin vähän samealta. No, oli pilvinen päivä, heräsimme melko myöhään ja söimme aamiaista Ezin luona epätavallisen tyynen ja laiskahkon ilmapiirin vallitsessa. Jopa Ezin kaksi taapero-ikäistä pikkusisarusta käyttäytyivät kuin (hieman uniset) enkelit konsanaan. Ja minä olin vähällä unohtaa tyystin, että kotiinkin pitäisi lähteä, ja että isä oli varmasti huolissaan! Ehkä kaikki selittyi suitsukkeilla, joita Ezin perhe korvensi koko ajan?
Viimein minä ja Skeemee nökötimme bussissa, matkalla Hailuotoa kohti. Olimme niin väsähtäneitä varsin vajaiden yöuniemme jäljiltä, että olimme päättäneet jättää koulun kokonaan väliin.
-Noniin… aiotko sinä vain lampsia kotiisi ja moikata isääsi, niinkuin mitään ei olisi tapahtunut? Skeemee uteli minulta.
-Itseasiassa… suunnitelmani on suunnilleen sellainen, tunnustin, -Luulisin isän olevan jo niin huolestunut, että hän unohtaa olla vihainen.
Kun sanoin sen ääneen, tunsin pienen omantunnon pistoksen… Käyttäydyin totta tosiaan melko inhottavasti! Loppuen lopuksi en oikein voinut syyttää isää siitä, ettei hän uskonut opettajien huumanneen meidät. Kun ajattelin asiaa tarkemmin, tarina kieltämättä kuulosti pähkähullulta ja uskomattomalta!
-Oletko varma? Skeemee tiukkasi epäilevänä, -Minun vanhempani olisivat vain entistä äkäisempiä minulle, jos jättäisin kotiin tulemisen väliin, kun minun kuuluisi olla arestissa!
-Useimmat vanhemmat varmaan olisivat… kohautin olkiani, -Mutta isä ei ole koskaan ollut pitkävihaista sorttia. Sen sijaan kinamme usein loppuvat niin, että hän pahoittaa mielensä ja minun alkaa käydä häntä sääliksi niin, että minun on pyydettävä anteeksi!
-Onnenpekka! Skeemee huudahti, -Minun vanhempani karjuvat minulle ehtimiseen!
-No, enpä tiedä… Joskus tarkkailen varmaan liikaakin isän mielentilaa ja murehdin hänen puolestaan. Eikö sen kuuluisi pikemminkin mennä niin, että vanhemmat murehtivat lastensa puolesta? jupisin ja oloni kääntyi yhä vain alakuloisemmaksi.
Kohtapuoliin astuin jo linja-auton kyydistä ja kiirehdin kinttupolkua alas kodilleni. Taivas oli muuttunut tummanharmaaksi, ja tihkutti vettä.
Saavuin kotikuistilleni, väristen äkillisen koleasta säästä, ja soitin ovikelloa. Hetken ajan oletin isäni säntäävän ovelle rasvatun salaman tavoin, ja toivottavan minut tervetulleeksi kuin minkäkin tuhlaajatyttären… Mutta piankos tajusin, ettei kukaan aikonut saapua avaamaan!
Voisiko tosiaan olla, ettei kukaan ollut kotona? Olivatko he kaikki kenties etsimässä minua?? Aukaisin oven omalla avaimellani, ja näin jotain tyrmistyttävää!
Kämppämme oli… tyhjennetty! Joitakuita laatikoita ja laukkuja lojui siellä täällä, mutta huonekalut olivat tipo tiessään!
-Aaaaarghhh!!! Murtovarkaita! panikoin.
Mutta jo seuraavana hetkenä tajusin, että eiväthän murtovarkaat jättäisi jälkeensä kasapäin pakaaseja, puhumattakaan että he pöllisivät aivan kaiken, perheenjäseneni mukaanlukien!
Näytti pikemminkin siltä kuin… olisimme muuttamassa pois. Mutta kuinka se olisi mahdollista?! Minulle ei oltu kerrottu mitään!
Jäljellä oli enää yksi vaihtoehto – alentua soittamaan isälle!
-Hei… missä olet? nyyhkäisin puhelimeeni, kun isä oli vastannut omaansa viileän asiallisesti. Eipä minulla ollut erityisemmin aihetta itkun tuhertamiseen, mutta jostain syystä tunsin oloni äärimmäisen hylätyksi, yksinäiseksi ja avuttomaksi.
-Sinä päätit vähät välittää minun määräyksistäni, ja pakenit Luoja ties minne, isä nalkutti ynseästi, mutta saatoin erottaa hänen äänessään ripauksen surumielisyyttä, -Joten… minäpä päätin vähät välittää sinusta, kun muutimme uuteen kotiimme. Nyt tiedät, miltä se tuntuu!
-Joo joo… mutta missä se on?! niiskutin, ahdistuen yhä enemmän ja enemmän. Kuin pisteenä I:n päälle, sadekin yltyi.
Isä vain ilmoitti minulle töykeästi osoitteen, ja vaikutti siltä, että hän aikoi katkaista puhelun!
-Odota! kirahdin miltei pakokauhun vallassa, -Etkö tule hakemaan minua? Täällä sataa ja kaikkea!
-Minä kun luulin, että olet niin iso tyttö, että voit itse huolehtia menemisistäsi ja tulemisistasi, isä puuskautti suustaan kokonaisen kasan ironiaa.
-Okei, olen pahoillani! kirahdin epätoivoisena.
-Hyvä. Mutta sinun pitäisi silti kyetä selviytymään tästä omin avuin, isä ärähti, ja lopulta löi luurin korvaani.
Seisoin yksin sateessa (niin, jostain syystä olin maleksinut ulos puhelun aikana… ) ja minua huvitti vain vollottaa lohduttomasti tai ajautua aukottomaan paniikkiin. Mutta tiesin, ettei moinen tulisi kuuloonkaan – tällä kertaa se ei edesauttaisi yhtään mitään. Sen sijaan minun oli mietittävä…
No, voisin katsastaa Hailuodon kartan internetissä… JOS meillä olisi yksikin hemmetin tietokone, eikä kaikki olisi pakattu laatikoihin! Olipa surkea suunnitelma!
Toinen tuumani oli kysyä apua joltain naapurilta… mutta eipä se ollut paljon äskeistä häävimpi. Ensinäkin, olin liian ujo ja nolostunut tekemään niin! Kuinka selittäisin heille tilanteeni? Töksäyttäisinkö, että olin koti-arestissa huumeiden käytön vuoksi, mutta olin karannut kotoa, ja nyt en enää tiennyt missä kotini oli?? Ei kiitos! Sitäpaitsi, jos naapurit avittaisivat minua, en sittenkään selviytyisi tästä “omin avuin”, ja isä voisi irvailla minulle asiasta!
Viimein keksin jotain käyttökelpoista. Voisin tilata taksin! Taksikuskithan aina tietävät minne mennä! Ainoa ongelma oli, ettei minulla ollut juurikaan rahaa… mutta isä saisi luvan maksaa matkan, kun tulisin perille! Se oli vähintä mitä hän voisi tehdä.
Tilasin siis taksin, ja onneksi se saapui, ennenkuin sade oli kastellut minut ihan likomäräksi.
Mutta kun ilmoitin kuljettajalle osoitteen, hän naurahti.
-Tiesitkö, että se on alle kolmen kilometrin päässä täältä? hän hekotti.
-No ei minua huvita patikoida sateessa! tiuskaisin kärttyisästi. Minun mielestäni ei todellakaan ole taksikuskin työtä naureskella asiakkaidensa päämäärille!
-Toki, toki… kuljettaja rauhoittui, -Mutta katsos… sinun täytyy joka tapauksessa kulkea reilu kolmannes matkasta jalan.
-Häh?? älähdin pöyristyneenä, -Mutta… kyllä minä maksan koko matkasta! Minulla on itselläni jonkin verran rahaa, ja isäni maksaa sitten…
-Sehän on selvä, taksikuski keskeytti ystävällisempään sävyyn, -Tarkoitin vain, että kolmas matkasta on kapeaa polkua, jonne autoilla ei ole asiaa. Talo on rannassa, aika kaukana kadulta.
Läimäytin otsaani kämmenelläni – niin tyypillistä isää hankkia toinenkin tönö jostain erämaan siimeksestä!
-Ala nyt vain ajaa, hitto vie! kirahdin turhautuneena, kun taksi senkun jökötti paikoillaan. Ratissa oleva ukkeli hätkähti hieman, ja ryhtyi vihdoinkin tuumasta toimeen.
Omat rahani riittivät naurettavan lyhyeen taksimatkaan, ja onneksi sadekin oli lakannut yhtä äkillisesti kuin oli alkanutkin, joten en joutunut uimaan uudelle kodilleni.
Osasin kyllä arvata, että isäni asunto-maku oli omalaatuinen… mutta olin silti aika ällikällä lyöty, kun loin ensi silmäyksen taloomme!
Se oli pykätty kapean mutta korkean kukkulan huipulle, kuin paraskin majakka, ja tuhannet (siltä ainakin näytti) jyrkät portaat kiersivät kumpua, etu-oveamme kohti kohoten! Sitäpaitsi tölli vaikutti jokseenkin muinaiselta, ja pikemminkin joltain nähtävyys-rakennelmalta kuin asuintalolta!
Mutta kun lopulta astuin sisään ovesta…
…aivan riemastuin siitä, kuinka viihtyisäksi ja kotoisaksi isä oli onnistunut talon sisustamaan!
Sitäpaitsi, pömpeli oli selvästi paljon tilavampi kuin aikaisempi majamme (nyt se tosiaan tuntui silkalta majalta), ja tässä oli vasta alakerta! Tosin jokin sisustuksessa oli kummallista. Suuri osa kalusteista oli tuttuja… mutta seassa oli oudon paljon sälää jota en ollut ennen nähnyt, mutta joka ei näyttänyt upo uudeltakaan… No, ihan sama! Kaiketi isä oli shoppaillut kirpputorilla oikein olan takaa.
Isästä puheen ollen, hän ei ollut saapunut tervehtimään minua, vaan istuskeli kuistilla (tosin koko alakertamme on eräänlainen kuisti, jossa on katto ja seinät kolmella sivulla… ). Kerrankin hän kalastelemisen sijaan pelasi shakkia itseään vastaan, mörtsin näköisenä.
Haahuilin hänen luokseen epäröiden… Mutta onnistuimme pääsemään sopuun yllättävän helposti. Ilmeisesti hän oli harvinaisen hyvällä tuulella (mikä isän tapauksessa merkitsee: vain vähän kärttyisä) tänään – kenties uuden kodin ansiosta?
Tällä hetkellä olin turhan uupunut vakuutellakseni häntä siitä, etten koskaan ollut huumeisiin kajonnut… Mutta loppuen lopuksi sillä ei ollut paljonkaan väliä, mitä hän kuvitteli minun tehneen – niin kauan kun hän ei ollut minulle käärmeissään. Ehkä hän jopa tavallaan nautti siitä harhasta, että hän olisi se “taitava vanhempi, joka sai teinityttönsä lopettamaan huumekokeilut heti alkuunsa”?
Mutta… yhtäkkiä tuntematon nainen näytti pöllähtävän paikalle tyhjästä! Kompuroin pari askelta taaksepäin säikähdyksissäni… Mitä ihmeen asiaa hänellä mahtoi olla tänne? Eihän nyt minun isälläni voisi olla kavereita kylässä!
-Tuota… tässä on työkaverini Vivelay… isä alkoi takellella.
-Voi Den! nainen nauroi lempeästi, -Enää sinä et sinä kerta kaikkiaan voi lykätä heille kertomista!
-Minkä kertomista? peräsin ärsyttävän hämmentyneenä. Sitten pälytön, lähes mahdoton ajatus juolahti mieleeni…
-Hetkinen… oletteko te kaksi… yhdessä?! haukoin henkeäni typertyneenä, kun näin isän punastelevan.
-Lievästi ilmaistuna! Vivelay kikatti hyväntuulisesti, -Menimmä tänään kihloihin, ja tästä lähtien asun täällä kanssanne!
Mitä hel… en saanut sanaakaan suustani, vaan vaapuin himmein mielin yläkertaan etsiskelemään uutta kamariani. Eikö tässä ollut vähän turhan monta ylläriä yhdelle päivälle??
Vivelayn läsnäolo toki selitti isän vähemmän yrmeän mielialan, ja tuntemattomat huonekalut… mutta mitään muuta se ei selittänytkään! Minun isäni, vannoutunut yksinäinen susi ja vaikeasti lähestyttävä, henkisesti etäinen ärripurri… miten ihmeessä?! Olin arvellut, että hänen päätyminen yhteen äitimme kanssa oli sellainen ihme joita ei useasti elämässä tapahdukaan!
Ja kun äitimmekin oli… sellainen kuin oli. Vastuuton, hurjan ailahtelevainen ja ennen kaikkea tavattoman sitoutumiskammoinen! Joten minkähänlaiseksi Vivelay osoittautuisi?! Hänen ja isän suhde oli edennyt niin äkkiä, että itse asiassa oli hirvittävän realistista pelätä Vivelayn olevan samanlainen lyhytjännitteinen huithapeli kuin äitimme!
Yh… Kyllä minulle kai se sopi, että isä seurusteli… niin kauan kuin isä olisi onnellinen, eikä hänen naisystävänsä sekaantuisi elämäämme liikaa. Mutta nyt en voinut lakata murehtimasta, että isän onnelliseksi tekemisen sijaan Vivelay toisi tulleesaan pelkkiä pulmia ja murheita! Den on isäni, ja täytyyhän minun suojella häntä kaikelta harmilta, Luojan tähden!
Uusi huoneeni on muutekseen mukava, vaikka joudunkin yhä jakamaan sen Myesavin kanssa (kun taas Jaet, jolla ennen oli yhteinen huone isän kanssa, sai nyt oman kamarin – ärh!). Pidän näistä kellertävistä tapeteista paljon enemmän kuin entisen kotimme steriilin valkoisista, ikkunanäkymäni on aivan upea, ja huoneemme on avarampi kuin se aikaisempi - nurkkaan mahtui jopa oma kirjoituspöytä minulle, jes! Tai no, teknisesti katsoen se on yhtälailla Myesavin kirjoituspöytä, mutta tiedän hänen mieluummin kirjoittavan, piirtävän ja tekevän kaiken lattialla.
Huone voisi olla osapuilleen täydellinen, jos sieltä poistaisi Myesavin pinkin maton ja sänkyvaatteet – hän rakastaa pinkkiä, kun taas minä vihreää, ja niin mauton ja herpaannuttava kuin näiden värien yhdistelmä onkin, huoneemme on ikuisesti tuomittu pinkki-vihreäksi! Niin, ja Myesavilla on myös joitain karsean tökeröjä “olen-tyhmä-vauva”-tyylisiä julisteita… kuten se, jossa pilkukkaita possuja on pinottu päällekkäin, hyi olkoon! (Minun ei varmaan edes tarvitse mainita hänen nukkejaan… )
Oli miten oli, totesin pitäväni kovasti uudesta kodistamme! Mutta arvaapa sainko seuraavana yönä helposti unen?!
In any case, I realized I liked our new home very much! But guess if I was able to fall asleep that night?!
(*PS: Ekalme and jotkut hänen ystävänsä ovat nyt ladattavissa sims 3 -peliisi sivullani 
http://www.thesims3.com/mypage/Kansine Joidenkin hahmojen, kuten Bluen ja Meckyesin, kohdalla tuli kuitenkin vastaan se ongelma, että niissä on liikaa “custom contentia”, eivätkä ne latautuneet sivulle… ja muutenkin minulla on ollut vaikeuksia ladata tuonne mitään isompaa, kuten kokonaisia perheitä tai taloja, kiitos hitaan netti-yhteyteni ja sims 3-sivuston… noh… kokonaisvaltaisen takkuisuuden! *)
Viimeisimmät kommentit