Viimein minä ja Skeemee nökötimme bussissa, matkalla Hailuotoa kohti. Olimme niin väsähtäneitä varsin vajaiden yöuniemme jäljiltä, että olimme päättäneet jättää koulun kokonaan väliin.

-Noniin… aiotko sinä vain lampsia kotiisi ja moikata isääsi, niinkuin mitään ei olisi tapahtunut? Skeemee uteli minulta.

-Itseasiassa… suunnitelmani on suunnilleen sellainen, tunnustin, -Luulisin isän olevan jo niin huolestunut, että hän unohtaa olla vihainen.

Kun sanoin sen ääneen, tunsin pienen omantunnon pistoksen… Käyttäydyin totta tosiaan melko inhottavasti! Loppuen lopuksi en oikein voinut syyttää isää siitä, ettei hän uskonut opettajien huumanneen meidät. Kun ajattelin asiaa tarkemmin, tarina kieltämättä kuulosti pähkähullulta  ja uskomattomalta!

-Oletko varma? Skeemee tiukkasi epäilevänä, -Minun vanhempani olisivat vain entistä äkäisempiä minulle, jos jättäisin kotiin tulemisen väliin, kun minun kuuluisi olla arestissa!

-Useimmat vanhemmat varmaan olisivat… kohautin olkiani, -Mutta isä ei ole koskaan ollut pitkävihaista sorttia. Sen sijaan kinamme usein loppuvat niin, että hän pahoittaa mielensä ja minun alkaa käydä häntä sääliksi niin, että minun on pyydettävä anteeksi!

-Onnenpekka! Skeemee huudahti, -Minun vanhempani karjuvat minulle ehtimiseen!

-No, enpä tiedä… Joskus tarkkailen varmaan liikaakin isän mielentilaa ja murehdin hänen puolestaan. Eikö sen kuuluisi pikemminkin mennä niin, että vanhemmat murehtivat lastensa puolesta? jupisin ja oloni kääntyi yhä vain alakuloisemmaksi.

Kohtapuoliin astuin jo linja-auton kyydistä ja kiirehdin kinttupolkua alas kodilleni. Taivas oli muuttunut tummanharmaaksi, ja tihkutti vettä.

Saavuin kotikuistilleni, väristen äkillisen koleasta säästä, ja soitin ovikelloa. Hetken ajan oletin isäni säntäävän ovelle rasvatun salaman tavoin, ja toivottavan minut tervetulleeksi kuin minkäkin tuhlaajatyttären… Mutta piankos tajusin, ettei kukaan aikonut saapua avaamaan!

Voisiko tosiaan olla, ettei kukaan ollut kotona? Olivatko he kaikki kenties etsimässä minua?? Aukaisin oven omalla avaimellani, ja näin jotain tyrmistyttävää!

Kämppämme oli… tyhjennetty! Joitakuita laatikoita ja laukkuja lojui siellä täällä, mutta huonekalut olivat tipo tiessään!

-Aaaaarghhh!!! Murtovarkaita! panikoin.

Mutta jo seuraavana hetkenä tajusin, että eiväthän murtovarkaat jättäisi jälkeensä kasapäin pakaaseja, puhumattakaan että he pöllisivät aivan kaiken, perheenjäseneni mukaanlukien!

Näytti pikemminkin siltä kuin… olisimme muuttamassa pois. Mutta kuinka se olisi mahdollista?! Minulle ei oltu kerrottu mitään!

Jäljellä oli enää yksi vaihtoehto – alentua soittamaan isälle!

-Hei… missä olet? nyyhkäisin puhelimeeni, kun isä oli vastannut omaansa viileän asiallisesti. Eipä minulla ollut erityisemmin aihetta itkun tuhertamiseen, mutta jostain syystä tunsin oloni äärimmäisen hylätyksi, yksinäiseksi ja avuttomaksi.

-Sinä päätit vähät välittää minun määräyksistäni, ja pakenit Luoja ties minne, isä nalkutti ynseästi, mutta saatoin erottaa hänen äänessään ripauksen surumielisyyttä, -Joten… minäpä päätin vähät välittää sinusta, kun muutimme uuteen kotiimme. Nyt tiedät, miltä se tuntuu!

-Joo joo… mutta missä se on?! niiskutin, ahdistuen yhä enemmän ja enemmän. Kuin pisteenä I:n päälle, sadekin yltyi. 

Isä vain ilmoitti minulle töykeästi osoitteen, ja vaikutti siltä, että hän aikoi katkaista puhelun!

-Odota! kirahdin miltei pakokauhun vallassa, -Etkö tule hakemaan minua? Täällä sataa ja kaikkea!

-Minä kun luulin, että olet niin iso tyttö, että voit itse huolehtia menemisistäsi ja tulemisistasi, isä puuskautti suustaan kokonaisen kasan ironiaa.

-Okei, olen pahoillani! kirahdin epätoivoisena.

-Hyvä. Mutta sinun pitäisi silti kyetä selviytymään tästä omin avuin, isä ärähti, ja lopulta löi luurin korvaani.

Seisoin yksin sateessa (niin, jostain syystä olin maleksinut ulos puhelun aikana… ) ja minua huvitti vain vollottaa lohduttomasti tai ajautua aukottomaan paniikkiin. Mutta tiesin, ettei moinen tulisi kuuloonkaan – tällä kertaa se ei edesauttaisi yhtään mitään. Sen sijaan minun oli mietittävä…

No, voisin katsastaa Hailuodon kartan internetissä… JOS meillä olisi yksikin hemmetin tietokone, eikä kaikki olisi pakattu laatikoihin! Olipa surkea suunnitelma!

Toinen tuumani oli kysyä apua joltain naapurilta… mutta eipä se ollut paljon äskeistä häävimpi. Ensinäkin, olin liian ujo ja nolostunut tekemään niin! Kuinka selittäisin heille tilanteeni? Töksäyttäisinkö, että olin koti-arestissa huumeiden käytön vuoksi, mutta olin karannut kotoa, ja nyt en enää tiennyt missä kotini oli?? Ei kiitos! Sitäpaitsi, jos naapurit avittaisivat minua, en sittenkään selviytyisi tästä “omin avuin”, ja isä voisi irvailla minulle asiasta!

Viimein keksin jotain käyttökelpoista. Voisin tilata taksin! Taksikuskithan aina tietävät minne mennä! Ainoa ongelma oli, ettei minulla ollut juurikaan rahaa… mutta isä saisi luvan maksaa matkan, kun tulisin perille! Se oli vähintä mitä hän voisi tehdä.

Tilasin siis taksin, ja onneksi se saapui, ennenkuin sade oli kastellut minut ihan likomäräksi.

Mutta kun ilmoitin kuljettajalle osoitteen, hän naurahti.

-Tiesitkö, että se on alle kolmen kilometrin päässä täältä? hän hekotti.

-No ei minua huvita patikoida sateessa! tiuskaisin kärttyisästi. Minun mielestäni ei todellakaan ole taksikuskin työtä naureskella asiakkaidensa päämäärille!

-Toki, toki… kuljettaja rauhoittui, -Mutta katsos… sinun täytyy joka tapauksessa kulkea reilu kolmannes matkasta jalan.

-Häh?? älähdin pöyristyneenä, -Mutta… kyllä minä maksan koko matkasta! Minulla on itselläni jonkin verran rahaa, ja isäni maksaa sitten…

-Sehän on selvä, taksikuski keskeytti ystävällisempään sävyyn, -Tarkoitin vain, että kolmas matkasta on kapeaa polkua, jonne autoilla ei ole asiaa. Talo on rannassa, aika kaukana kadulta.

Läimäytin otsaani kämmenelläni – niin tyypillistä isää hankkia toinenkin tönö jostain erämaan siimeksestä!

-Ala nyt vain ajaa, hitto vie! kirahdin turhautuneena, kun taksi senkun jökötti paikoillaan. Ratissa oleva ukkeli hätkähti hieman, ja ryhtyi vihdoinkin tuumasta toimeen.

Omat rahani riittivät naurettavan lyhyeen taksimatkaan, ja onneksi sadekin oli lakannut yhtä äkillisesti kuin oli alkanutkin, joten en joutunut uimaan uudelle kodilleni.

Osasin kyllä arvata, että isäni asunto-maku oli omalaatuinen… mutta olin silti aika ällikällä lyöty, kun loin ensi silmäyksen taloomme!

Se oli pykätty kapean mutta korkean kukkulan huipulle, kuin paraskin majakka, ja tuhannet (siltä ainakin näytti) jyrkät portaat kiersivät kumpua, etu-oveamme kohti kohoten! Sitäpaitsi tölli vaikutti jokseenkin muinaiselta, ja pikemminkin joltain nähtävyys-rakennelmalta kuin asuintalolta!

Mutta kun lopulta astuin sisään ovesta…

…aivan riemastuin siitä, kuinka viihtyisäksi ja kotoisaksi isä oli onnistunut talon sisustamaan!

Sitäpaitsi, pömpeli oli selvästi paljon tilavampi kuin aikaisempi majamme (nyt se tosiaan tuntui silkalta majalta), ja tässä oli vasta alakerta! Tosin jokin sisustuksessa oli kummallista. Suuri osa kalusteista oli tuttuja… mutta seassa oli oudon paljon sälää jota en ollut ennen nähnyt, mutta joka ei näyttänyt upo uudeltakaan… No, ihan sama! Kaiketi isä oli shoppaillut kirpputorilla oikein olan takaa.

Isästä puheen ollen, hän ei ollut saapunut tervehtimään minua, vaan istuskeli kuistilla (tosin koko alakertamme on eräänlainen kuisti, jossa on katto ja seinät kolmella sivulla… ). Kerrankin hän kalastelemisen sijaan pelasi shakkia itseään vastaan, mörtsin näköisenä.

Haahuilin hänen luokseen epäröiden… Mutta onnistuimme pääsemään sopuun yllättävän helposti. Ilmeisesti hän oli harvinaisen hyvällä tuulella (mikä isän tapauksessa merkitsee: vain vähän kärttyisä) tänään – kenties uuden kodin ansiosta?

Tällä hetkellä olin turhan uupunut vakuutellakseni häntä siitä, etten koskaan ollut huumeisiin kajonnut… Mutta loppuen lopuksi sillä ei ollut paljonkaan väliä, mitä hän kuvitteli minun tehneen – niin kauan kun hän ei ollut minulle käärmeissään. Ehkä hän jopa tavallaan nautti siitä harhasta, että hän olisi se “taitava vanhempi, joka sai teinityttönsä lopettamaan huumekokeilut heti alkuunsa”?

Mutta… yhtäkkiä tuntematon nainen näytti pöllähtävän paikalle tyhjästä! Kompuroin pari askelta taaksepäin säikähdyksissäni… Mitä ihmeen asiaa hänellä mahtoi olla tänne? Eihän nyt minun isälläni voisi olla kavereita kylässä!

-Tuota… tässä on työkaverini Vivelay… isä alkoi takellella.

-Voi Den! nainen nauroi lempeästi, -Enää sinä et sinä kerta kaikkiaan voi lykätä heille kertomista!

-Minkä kertomista? peräsin ärsyttävän hämmentyneenä. Sitten pälytön, lähes mahdoton ajatus juolahti mieleeni…

-Hetkinen… oletteko te kaksi… yhdessä?! haukoin henkeäni typertyneenä, kun näin isän punastelevan.

-Lievästi ilmaistuna! Vivelay kikatti hyväntuulisesti, -Menimmä tänään kihloihin, ja tästä lähtien asun täällä kanssanne!

Mitä hel… en saanut sanaakaan suustani, vaan vaapuin himmein mielin yläkertaan etsiskelemään uutta kamariani. Eikö tässä ollut vähän turhan monta ylläriä yhdelle päivälle??

Vivelayn läsnäolo toki selitti isän vähemmän yrmeän mielialan, ja tuntemattomat huonekalut… mutta mitään muuta se ei selittänytkään! Minun isäni, vannoutunut yksinäinen susi ja vaikeasti lähestyttävä, henkisesti etäinen ärripurri… miten ihmeessä?! Olin arvellut, että hänen päätyminen yhteen äitimme kanssa oli  sellainen ihme joita ei useasti elämässä tapahdukaan!

Ja kun äitimmekin oli… sellainen kuin oli. Vastuuton, hurjan ailahtelevainen ja ennen kaikkea tavattoman sitoutumiskammoinen! Joten minkähänlaiseksi Vivelay osoittautuisi?! Hänen ja isän suhde oli edennyt niin äkkiä, että itse asiassa oli hirvittävän realistista pelätä Vivelayn olevan samanlainen lyhytjännitteinen huithapeli kuin äitimme!

Yh… Kyllä minulle kai se sopi, että isä seurusteli… niin kauan kuin isä olisi onnellinen, eikä hänen naisystävänsä sekaantuisi elämäämme liikaa. Mutta nyt en voinut lakata murehtimasta, että isän onnelliseksi tekemisen sijaan Vivelay toisi tulleesaan pelkkiä pulmia ja murheita! Den on isäni, ja täytyyhän minun suojella häntä kaikelta harmilta, Luojan tähden!

Uusi huoneeni on muutekseen mukava, vaikka joudunkin yhä jakamaan sen Myesavin kanssa (kun taas Jaet, jolla ennen oli yhteinen huone  isän kanssa, sai nyt oman kamarin – ärh!). Pidän näistä kellertävistä tapeteista paljon enemmän kuin entisen kotimme steriilin valkoisista, ikkunanäkymäni on aivan upea, ja huoneemme on avarampi kuin se aikaisempi - nurkkaan mahtui jopa oma kirjoituspöytä minulle, jes! Tai no, teknisesti katsoen se on yhtälailla Myesavin kirjoituspöytä, mutta tiedän hänen mieluummin kirjoittavan, piirtävän ja tekevän kaiken lattialla.

Huone voisi olla osapuilleen täydellinen, jos sieltä poistaisi Myesavin pinkin maton ja sänkyvaatteet – hän rakastaa pinkkiä, kun taas minä vihreää, ja niin mauton ja herpaannuttava kuin näiden värien yhdistelmä onkin, huoneemme on ikuisesti tuomittu pinkki-vihreäksi! Niin, ja Myesavilla on myös joitain karsean tökeröjä “olen-tyhmä-vauva”-tyylisiä julisteita… kuten se, jossa pilkukkaita possuja on pinottu päällekkäin, hyi olkoon! (Minun ei varmaan edes tarvitse mainita hänen nukkejaan… )

Oli miten oli, totesin pitäväni kovasti uudesta kodistamme! Mutta arvaapa sainko seuraavana yönä helposti unen?!

In any case, I realized I liked our new home very much! But guess if I was able to fall asleep that night?!

(*PS: Ekalme and jotkut hänen ystävänsä ovat nyt ladattavissa sims 3 -peliisi sivullani http://www.thesims3.com/mypage/Kansine Joidenkin hahmojen, kuten Bluen ja Meckyesin, kohdalla tuli kuitenkin vastaan se ongelma, että niissä on liikaa “custom contentia”, eivätkä ne latautuneet sivulle… ja muutenkin minulla on ollut vaikeuksia ladata tuonne mitään isompaa, kuten kokonaisia perheitä tai taloja, kiitos hitaan netti-yhteyteni ja sims 3-sivuston… noh… kokonaisvaltaisen takkuisuuden! *)

-Olisit voinut kysyä minun ja Mye-Geemenkin mielipidettä, Skeemee urputti korvaani vaimeasti, mutta seurasi silti mukanamme, kun ylitimme tien huolettomasti.

Tajusin hänen olevan aivan oikeassa… minun tosiaan olisi pitänyt kysyä heiltä, eikä tämä idea edes enää tuntunut kovin kehuttavalta! Taisi oikeastaan olla varsin kahjoa lupautua noin vain yökylään umpituntemattoman hepun luo! En tiedä mikä minuun oli mennyt – ohikiitävän hetken ajan olin takuulla ollut kaikkea muuta kuin oma itseni!

-Tuota… anteeksi, mutisin vastaukseksi Skeemeelle, -Minä vain… noh, se oli tosi ajattelematonta, mutta nyt olemme jo luvanneet!

-Mitäs te supattelette? Ez kysäisi hilpeän uteliaaseen sävyyn.

Hän oli yks kaks pysähtynyt, ja napitti malttamattomasti perhettä, joka pakkaili parhaillaan retki-eväitään mukaansa lähteäkseen.

Väistin hänen kysymyksensä lausumalla omani:

-Miksi pysähdyit? Asutko tässä, vai?

-En, minä vain… Ez mumisi vaisusti.

Nyt perhe oli astunut autoonsa, ja Ex näytti pettyneeltä.

-Plääh, he eivät jättäneet mitään jälkeensä! Piknik-porukoilta yleensä jää jotain! No… jatketaan matkaa.

Mulkaisin Eziä oudoksuvasti. Miksi hän oli niin kärkäs keräilemään jotain retkeilijöiden jäännösroippeita? Oliko hän kenties niin hirvittävän köyhä?! Tämä yökyläily ei näemmä alkanut kovin lupaavissa merkeissä – entä jos Ezillä ei edes olisi kotia, jossa yökyläillä??

Jatkoimme joka tapauksessa taapertamista. Kun Ez oli hehkuttanut sitä, kuinka lähellä hän asui, olin kuvitellut hänen majailevan korkeintaan parin korttelin päässä… mutta nyt olimme jo patikoineet pois keskustan ytimestä, ainakin kahden kilometrin päähän!

-Hei, piipahdetaan tuossa putiikissa ja ostetaan karkkia! Mye-Geeme hihkaisi, kun saavuimme pienelle ruokakaupalle.

-Joo, tehdään niin! myönnyin ilomielin. Ainakin meillä olisi jotain syötävää, jos Ez eläisikin pelkillä piknik-tähteillä tai jotain…

Karkkihyllyllä Mye-Geeme sai äkisti pöljän päähänpiston:

-Minä tiedän! hän kiljahti innoissaan, -Laaditaan lista, jossa arvioimme, mitkä karkit ovat maukkaita ja mitkä tympeitä!

Huokasin äänekkäästi, ja Skeemeekin ränisi:

-Voi pliis… Mitä itua siinä olisi?

Mutta Ez kannatti ideaa koko sydämestään, ja meidän protestimme sivuutettiin tyystin! Mye-Geeme jopa sysäsi jonkun kirotun vihkosen minun käsiini, ja pyysi minua kirjoittamaan ylös, mitä hän puntaroi itse kustakin karkki-sortista!

Kun hän selosti yksityiskohtaisia ja tarkkaan harkittuja arvioita karkkien mauista, minä vain hutaisin lehtiöön epämääräisiä kommentteja tyyliin: “tämä karkki – hyi, tuo karkki – nam!”.

Kun Mye-Geeme äkkäsi, kuinka hutiloiva “sihteeri” olin ollut,  hän alkoi haukkoa henkeään tyrmistyneenä… mutta ennenkuin hän ehti järjestää kohtausta äkillisen pakkomielteensä puolesta, Skeemee keskeytti farssin ärähtämällä:

-Olemmeko me nyt siis jäämässä yökylään Ezin luo… vai kenties tänne kauppaan?!

Jopa Mye-Geeme ja Ez havahtuivat hoksaamaan, kuinka myöhä alkoi olla, ja syöksyimme kassalle karkkeinemme, jotka Skeemee oli valinnut, muiden ollessa liian paneutuneita Mye-Geemen äärettömän oleelliseen karkki-arvosteluun.

Mutta vaikka pidimme kiirettä, Ez ehti repäisemään yksittäisen käsipyyhepaperi-rullan pakkauksestaan ja nappaamaan sen mukaansa.

Huolestuttavan hilpeän näköinen kassaneiti veti ostoksemme yksitellen sen pienen, puna-valoisen piippaus-laitteen läpi, niinkuin kassalla aina tehdään. Hän teki niin jopa sille irralliselle paperirullalle, aivan kuin se olisi ollut mitä tavallisin ostos… mutta jälkikäteen hän tivasi:

-Entäs tuo paperirulla?

-No, minä vain löysin sen irrallaan pakkauksestaan, ja ajattelin, että kun pakkaus on joka tapauksessa pilalla, voisin ehkä saada… Ez alkoi lasketella luikuria sulavasti.

En voinut lakata ihmettelemästä, mikä hän oikein oli miehiään! Patologinen valehtelija, tosi säälittävä “kleptomaani”, vaiko vain epätoivoisen varaton?

Oli miten oli, Mye-Geeme vesitti hänen “varkautensa” hekottamalla:

-Just joo, sinähän vain löysit sen…

Ez loi häneen murhaavan silmäyksen, mutta jätti sovinnolla paperirullan paikoilleen, ilman enempiä valheita tai selityksiä.

-Tulemmeko perille tällä viikolla? Skeemee voihki, kun olimme tarponeet metrin jos toisenkin kaupalta poispäin.

-Todellakin! Olemme jo melkein meillä – kotini on enää tuon mutkan takana! Ez julisti, mutta ärsyttävyyden huipentumaksi hän vielä pysähtyi penkomaan jonkun roskista hyväksi toviksi, ennenkuin pääsimme päättämään taipaleemme.

-Noniin! hän huudahti tarmokkaasti, kun oli viimein käynyt roskat läpi, -Valmistautukaa näkemään minun laivani!

Hänen laivansa?! Tuo jos jokin oli lievästi ilmaistuna ristiriidassa “hän on rutiköyhä”-teoriani kanssa!

Niinpä etenimme tien kaarroksen tuolle puolen, ja näimme… “laivan”.

Ez säntäsi armaaseen paattiinsa saman tien.

-Arrrrr, tulkaa mukaan leikkimään merirosvoja! hän kiljui kavuttuaan yksinkertaiseen, puiseen leikkiveneeseen.

Ainakin tiesin nyt jotain hänestä – hän ilmiselvästi oli äärimmäisen lapsenmielinen! Ja se, itseasiassa, teki hänestä roimasti sympaattisemman ja luotettavamman silmissäni. Hän olisi yhtä hyvin voinut osoittautua lipeväksi persoksi, tai Luoja ties mitä, mutta aidosti lapsekas poika, joka rakasti merirosvoleikkejä, ei voinut olla läpeensä turmeltunut… eihän?

Sitäpaitsi, hän ei edes asunut penkin alla tai vastaavaa, kuten olin kammonnut. Hänen sininen, pienehkö kotitönönsä näytti hieman nuhjuiselta, mutta ihan kunnon kodilta kuitenkin! Kolme pienempää penskaa leikki rauhaisasti pihamaalla, ja oletin heidän olevan Ezin pikkusisaruksia. Kaikki vaikutti olevan kohdallaan. Luultavasti roskisdyykkaus ja hylättyjen roinien haaliminen olivat Ezille vain jonkinlaisia harrastuksia?

-Piraattileikki kuulostaa kyllä kivalta, naurahdin toverillisesti, -Mutta menisin mieluummin sisälle… alkaa jo hämärtää, ja me kaikki taidamme olla nälissämme.

Olin osunut täsmälleen oikeaan kaikkien nälkäisyyden suhteen. Jokainen myöntyi tuumaani heti, ja pinkaisimme sisälle. Ez viskoi kokoon ruokaisan salaatin niin nopesti kuin pystyi, ja hotkimme annoksemme alta aikayksikön. Viimeeksi olimme syöneet koululounasta keskipäivän paikkeilla, ja nyt kello alkoi lähestyä kahdeksaa illalla. En vain käsitä, kuinka päivät joskus (pelottavan usein oikeastaan) livahtavat ohi yhdessä hujauksessa!

Ezin kodin sisäpuoli antoi jokseenkin samanlaisen vaikutelman kuin ulkokuorikin – sisustus ei ollut uutta ja kiiltävää, mutta kaikki oli järjestyksessä ja… no, totta puhuakseni heidän kodissaan ei ollut mitään maininnan arvoisen erityistä. Se oli vain… yhdentekevän arkinen.

Ez itse puolestaan… hän ei taatusti ollut arkinen! Illallisen jälkeen hän opasti meidät kamariinsa ja ilmoitti, että halusi pelata muuan lautapeliä. Lautapeliä, jonka hän oli keksinyt ja kyhännyt aivan itse!

Aluksi minua hieman epäilytti. Mitä jos peli olisi ihan päätön, suunnittelu-virheiden kyllästämä tai kerrassaan pitkäveteinen? Ezillä tuskin oli ylettömästi ystäviä (huomioon ottaen, kuinka hän oli mankunut meitä, totaalisia muukalaisia, kylään!), joten ehkei hän ollut edes päässyt testaamaan peliään?

Annoin sille kuitenkin mahdollisuuden… Ja hetimmiten hoksasin, ettei se ollut pelkästään tyydyttävä, vaan suorastaan nerokas! Tuota pikaa me kaikki olimme täysin uppoutuneita sen taianomaiseen, mielikuvitukselliseen maailmaan – siinä nimittäin edettiin tarinan mukaan, ja se muistutti pikemminkin roolipeliä kuin jotain tammipelin tyylistä.

Yksi sen fiksuimmista ja kekseliäimmistä ominaisuuksista oli, että toisinaan pelaajan oli koettava pelin tapahtumat kouriintuntuvasti!

Esimerkiksi, kun minun hahmoni “putosi aurinkoon” ( joo, pelin juoni oli melko surrealistinen… mutta pidin siitä!), minun piti mennä takan luo ja  hipaista liekkejä – jos en rohkenisi, hahmolleni kävisi kalpaten!

Mutta ilman muuta uskalsin! Itse asiassa leikin tulella ilomielin – melkein kuin minussa olisi ripaus pyromaania.

Peli myös johti minut ja Skeemeen kiipeilemään kilvan puissa!

Se oli huiman hauskaa, ja lopulta saavutimme puiden korkeimmat oksat tarkalleen samanaikaisesti, joten tulos oli tasapeli!

Auringon-nousu ei ollut kaukana, kun me viimein maltoimme lopettaa pelaamisen!

-No, voimme lintsata koulusta huomenna – eivät opettajat edes huomaa, Skeemee totesi raukeasti.

Ez levitti meille hetekat olohuoneeseen, ja asetuimme niille lekottelemaan, kun Ez suuntasi omaan kamariinsa.

Täytyy sanoa, että kaiken kaikkiaan tästä muodostui hauskin päivä mitä olen aikoihin kokenut! Ja hullaantuessani Ezin peliin, olin myös alkanut arvostaa Eziä… jopa pitää hänestä, kiusallisesta ensikohtaamisestamme piittaamatta!

Voisin vannoa, että Ez todellisuudessa olisi varsin hulvaton ja kiintoisa kaveri. Tähän mennessä hän vain oli jäänyt ystävättä, kiitos räikeän kelvottoman ystävystymis-taktiikkansa!

Edes Mye-Geemen ennätys-ikävystyttävä kertomus ei onnistunut pilaamaan mielialaani nyt. Sen sijaan otin sen oivallisen tuutulaulun kannalta! Minä ja Skeemee livuimme rauhaisasti unten maille, kuunnellessamme Mye-Geemen muminaa ukistaan, jolla oli ollut paha tapa käyttäytyä kummallisesti julkisilla paikoilla, ja serkustaan, joka vain pahensi asiaa yrittäessään hillitä vaariaan ilvehtimästä ja pälä pälä pälä…

Mye-Geemen isoisä tuppautui jopa uneeni…

Olin Myesavin kanssa hämärässä, pienessä lelupuodissa, joka vaikutti oikein erikoistuneen karmivien leikkikalujen kaupitteluun! (Ja puljun taustamusiikkina soitettiin samaa hermostuttavaa teknokappaletta yhä uudelleen ja uudelleen… mutta se nyt oli vain sivuseikka.)

Sitten äkisti Mye-Geemen vaari (sellaisena, millaiseksi olin hänet kuvitellut) pöllähti paikalle, ja alkoi saman tien ilmeilemään minulle pimahtaneesti. Ja… satunnaisuuden huipennukseksi hänelläkin oli sellainen metallikynsi!

Sitten muuan nainen astui esiin, pöyristyneen näköisenä:

-Tunnetko sinä tuon tärähtäneen ukkelin? hän kailotti kovin turhautuneena, -Minä nimittäin en! En todellakaan tajua, miksi hän tekee noin! Se on kerta kaikkiaan sopimatonta ja sekopäistä… Itse en ikinä edes harkitsisi moista hourupäistä hölmöilyä julkisilla paikoilla, puhumattakaan, että suuntaisin ilveeni tuntemattomiin! Ja… kai minä jo mainitsin, etten edes tunne häntä?

Vainiin, naisen täytyi Mye-Geemen serkku, joka sai vain ihmiset kiinnittämään entistä enemmän huomiota kahjoon pappaansa…

Mutta yhtäkkiä papparainen heittäytyi vakavasti, ja astui lähemmäs.

-Pidä silmällä noita leluja, ja harkitse tarkkaan mihin leikkiin ryhdyt, nuori neiti, hän varoitti vaimealla äänellä.

-Öh… miksi? minä jupisin.

-Koska… vanha mies nojautui lähemmäs, ja kuiskasi korvaani: -Seinillä on silmät.

Vetäydyin taaemmas typertyneenä – oliko ukko taas lähtenyt sekopään linjalle? Mutta juuri silloin äkkäsin, että seinillä totta tosiaan oli silmät – kirjaimellisesti!

-Sinun kannattaisi hakeutua mökilleni, Mye-Geemen vaari suhahti, ja hänen äänensä tuntui niin voimakkaalta ja todelliselta, että hätkähdin hereille!

Mye-Geeme ja Skeemee vetelivät hirsiä sikeästi, täydellisen tyyninä, ja talossa oli aivan hiljaista.

-Olipa outo uni, mumisin hiljaa itsekseni, -Mutta ainahan ne ovat…

Kohautin olkiani, kietouduin uudelleen peittooni ja vaivuin pian takaisin unten maille.

Mutta olin väärässä. Kaipa edes kerran elämässä onnen on hymyiltävä minullekin! Ennenkuin juorut ehtivät lähteä liikkeelle (siis ennen seuraavaa koulupäivää) meitä tiedotettiin puhelimitse siitä, että koulu laitettaisiin perusteelliseen remonttiin, ja oppilaat siirtyisivät väliaikaisesti toiseen kouluun!

Se toinen koulu on läheisessä kaupungissa Rauskulahdessa, jokai ei itse asiassa ole niinkään läheinen! Kestää (ainakin) kokonaisen tunnin matkata bussilla Hailuodosta Rauskulahteen, yäk!

Oli miten oli, tilanteeni takia olin ilahtunut siirrosta - kenties tämä koulujen-vaihto-hässäkkä pistäisi juorukellojen päät niin pyörälle, että heiltä jäisi kokonaan väliin mehukas satu minun “narkkariudestani”!

Sen lisäksi tuumin, että olisin varmaan kuin kotonani suuremmassa koulussa ja laajemmassa kaupungissa. Luultavasti Rauskulahden väki olisi avaramielisempää, ja koulu olisi viihtyisä ja rento paikka…

Jälleen olin väärässä.

Sinä hetkenä kun loin kouluun ensi vilkaisun, tiesin sen olevan kaikkea muuta kuin kodikkaan leppoisa paikka. Yllättävän pientä pihaa ympäröivät korkeat ja jämäkät kivimuurit… kuin kyseessä olisi vankila!

Rakennus itsessään oli rusehtavanharmaa, suuri ja synkeä. Se näytti melko ränsistyneeltä ja jotenkin pahaenteiseltä! Rauskulahden alkuperäiset oppilaat puolestaan… Silmääni pisti heti, että suurella osalla heistä oli… dum dum dummm (Tunnelma tiivistyy! Jatkuuko vankilateema?)… tyyliin nuoriso-rikollis-lookki! No, ainakin he näemmä tekivät kaikkensa näyttääkseen niin epäsovinnaisilta ja kapinahenkisiltä kuin mahdollista. Suunnilleen joka ikisellä koulun nuorella oli luonnoton hiusväri, räikeän villit meikit (ainakin tytöillä) ja lävistys poikineen.  

Mutta täydellisen vankila-vaikutelman turmelivat (no yhyy!) opettajat, jotka erityisen ankaran sijaan olivat mitä lepsuimpia ja huolimattomimpia. Jopa siinä määrin, että he saapuivat hirvittävän myöhässä tunneilleen, ja jättivät kokonaan huomiotta sen, puuttuiko oppilaita paikalta (vaikka vähemmän kuin puolet luokasta olisi ollut läsnä!). 

Sisäpuoleltakin koulu näytti rähjäiseltä, ja tolkuttoman sotkuiselta. Jotkut luokkahuoneet melkein toivat mieleeni Lylaciken ja Meckyesin kodin (kaaoksen äärimmäisen kärjistymän, tiedäthän)! Niistä sai sen vahvan vaikutelman, ettei huoneissa oltu aikoihin toimitettu mitään hyödyllistä tai järkeenkäypää. Puhumattakaan, että joku olisi siistinyt paikkoja!

Veikkaan, että Rauskulahden väki ei ollut suuremmin riemastunut joutuessaan majoittamaan ylimääräisiä oppilaita maaseudulta, ja niin he olivat vain heivanneet meidät surkeimpaan slummikouluunsa! Rauskulahti näet on melko kookas kaupunki, jossa on riittämiin eri kouluja ja asuinalueita.

Minut sijoitettiin luokalle, jolle lisäkseni hailuodosta päätyi ainoastaan Mye-Geeme. Vaikka minua hivenen tympi, etten saanut olla samalla luokalla Skeemeen kanssa, olisivat asiat voineet mennä paljon pahemminkin, ja oikeastaan minun olisi kuulunut olla perin kiitollinen! Ainakin Mye-Geeme oli yksi kavereistani (vaikka hän taisikin olla kaikista etäisin) – olisin yhtä hyvin saattanut joutua jakamaan luokan Helaickan tai Sanewen kanssa!!!

Joka tapauksessa, koko päivä Mye-Geemen seurassa osoittautui melko vaivaantuneeksi. Vasta nyt tajusin, kuinka heppoisesti tosiaan tunsin hänet! Koulussa hän oli vain ollut peruskalustoa, kommentoiden asioita silloin tällöin, mutten koskaan ollut viettänyt vapaa-aikaani hänen kanssaan. Ja nyt, kun minulla oli tilaisuus tutustua häneen lähemmin, aloin epäröidä, halusinko edes! Hän näet vaikutti hieman… merkilliseltä. Ei hauskalla, salaperäisellä ja hetkittäin raivostuttavalla tavalla, kuten Lylaicke ja Meckyes, vaan jollain tahdittomalla tavalla! Hän esimerkiksi kertoi kertomasta päästyään arkisen latteita, mutta sitäkin yksityiskohtaisempia, tarinoita lapsuudestaan, vaikka olisin näyttänyt hengenvaarallisen tylsistynyttä naamaa!

Viimeiselle tunnillemme vain kourallinen oppilaita vaivautui saapumaan, eikä opettajakaan vaikuttanut olevan tulossa tämän kuun puolella!

Häntä odotellessamme lekottelimme seinustalle sysätyillä sattumanvaraisilla, kuluneilla sohvilla (miksi ihmeessä luokkahuoneessa oli sohvia? Opettajan torkkuja varten?) ja rupattelimme.

Tai itseasiassa toistaiset luokkatoverini jauhoivat jotain kuivaa opistoista, joihin he voisivat myöhemmin hakea, kun taas Mye-Geeme selitti vielä kuivempia juttuja toiseen korvaani (jotain mummonsa mökillä uimisesta lapsena). Kiitos kakofonian, en pystynyt keskittymään mihinkään, ja  vaivuin apatiaan, heittäen vain silloin tällöin tylsiä ja hyödyttömiä kysymyksiä Rauskulahden teineille. Vain saadakseni sitäkin hyödyttömämpiä… ja aivan idioottimaisia vastauksia!

Esimerkiksi, minä kysyin:

-Öö, kuinka monta kerrosta tässä koulussa oikein on? En ole kiinnittänyt siihen tarkemmin huomiota…

Ja joku vastasi:

-Höm… noin kymmenen, luulisin.

Mitä?! “Luulisin”?! Oliko tämä koulu vakavissaan niin surkea, etteivät sen oppilaat edes osanneet laskea kymmeneen?

No, pahempaa oli luvassa. Kun kysyin “Montako rinnakkaisluokkaa on joka vuosikurssilla?”, tarkoittaen tietysti luokkia, jotka on nimetty tyyliin 1A, 1B, 1C… Sain epämääräisesti mumistun vastauksen: “Siinä sata… “. No se nyt ei itsestään selvästi voinut täsmätä!

Joten vain todistaakseni, kuinka kaistapäinen ajatus sadasta rinnakkaisluokasta oli, jatkoin inttämistä:

-No onpas monta! Sitten jokaisella vuosikurssilla täytynee olla tolkuton määrä oppilaita. Niin että kuinkahan monta niitä on?

-Luulisin, että joka vuosikurssilla on noin sata oppilasta, vastasi tyttö, jolla oli valkoiseksi värjätyt, lilalla raidoitetut hiukset, taas.

Pyöräytin silmiäni, huokasin ja luovutin. Sekä rinnakkaisluokkia että kunkin vuosikurssin oppilaita oli siis sata. Toisin sanoen, kullekin luokalle piisasi yksi oppilas. Mahtavaa, uskonpa oitis!

Tytöt palasivat tylsän lätinänsä pariin (opettaja oli nyt 25 minuuttia myöhässä!), ja Mye-Geeme jatkoi kertomustaan siitä, kuinka oli useita kertoja loikannut veteen laiturilta (isoäitinsä mökillä lapsena, edelleenkin) -vauuu…

Mutta hei, hetkinen! Muiden tyttöjen small talk ei ollutkaan enää niin tylsää! Mielestäni olin kuullut heidän mainitsevan jonkun “valonarat bisnekset”, ja keskityin jälleen heihin.

Nyt he puhuivat vaimeammalla äänellä, enkä tahtonut saada selvää heidän jutuistaan, mutta ainakin kuulin lauseen “Lopulta hän kärähti… ” . Ja sitten he keskustelivat jotain jonkun talon sytyttämisestä tuleen… ikäänkuin he aikoisivat tehdä jotain sellaista?! Eivät kai he voineet olla  tosissaan? Kaiketi olin vain käsittänyt väärin heidän mutinansa, tai sitten he teeskentelivät gangstereita ihan huvikseen (moiseen lapsekkaaseen roolileikkiin minäkin saattaisin ryhtyä).

Kun opettaja oli 45 minuuttia myöhässä, valko-violetti-hiuksinen tyttö päätti keittää kahvia (pliis älä kysy minulta, miksi luokkahuoneessa oli kahvinkeitin!), ja minä ja Mye-Geeme päätimme häipyä.

No, repiäkseni tästä jotain positiivista: ainakin voisin ennalta-ehkäistä pois päiviltä pitkästymistäni leikkimällä salapoliisia ja urkkimalla epäilyttäviä luokkakavereitani…

Seuraava numero olikin: Mye-Geemen osoittautuminen täysin kaheliksi!

Me siis olimme juuri jättämässä kouluröttelön taaksemme (ja Mye-Geeme oli äkisti pistänyt päähänsä hoopon näköisen punaisen hatun, mutta se on vielä vähäistä), kun Mye-Geeme kiljahti:

-Unohdin fillarini pihaan!

-Fillarisi? Tulitko pyörällä? ällistelin.

-Juu, Mye-Geeme hörötti, -Unohdin, että saisimme ilmaisen bussikyydin! Kesti yli kaksi tuntia poljeskella tänne, mutta noh…

-Sepä friikkiä, hymähdin silmiäni muljauttaen, -No mennäänpä takaisin noutamaan pyöräsi.

-Äh, ei tarvitse, Mye-Geeme kohautti olkiaan piittaamattomasti, -Miksi pyöräillä, kun on niin monia muita hyviä tapoja kulkea eteenpäin!

-Kuten mitä? äännähdin hämmentyneenä, ja aavistelin jotain pahaa Mye-Geemen muuttumisesta yhä oudommaksi ja niin päin pois.

-Voi vaikka luikerrella maassa kädet kylkiä vasten - ihan kuin käärme! Mye-Geeme ilakoi, ja näytti minulle kuinka se sujuu!

-Ja voihan sitä myös hiippailla varpaillaan, kuin virka-intoinen murtovaras! hän valaisi minua. Ja niin hän hiipi päkiöillään koko matkan tien toisella puolella siintävään puistoon, jossa olimme sopineet tapaavamme Skeemeen! En osannut kuin toljottaa häntä, mykistyneenä ja melkein kauhun vallassa!

Puistossa purin sydäntäni Skeemeelle elämäni hirveästä epäreiluudesta ja rankkuudesta – siitä, kuinka opettajat olivat käyttäneet minua koekaniinina Luoja ties mille mömmöille, isäni oli raivoissaan minulle syyttä suotta ja sitä rataa…

Skeemee oli kovin järkyttynyt kuulemastaan, ja osoitti minulle yllin kyllin myötätuntoa. Jopa Mye-Geeme käyttäytyi… jotakuinkin kunnolla, vaikka hetkittäin hekottikin sydänsuruilleni.

Kohta hoksasimme, että olimme myöhästyneet koulubussista, mutta mitäpä tuosta. Busseja Hailuotoon lähti joka tunti, ja kun nyt kerran olimme Rauskulahdessa, voisimme saman tien viettää täällä kotvasen.

Ajan viettäminen Rauskulahdessa nosti äkisti mieleeni mitä ovelimman suunnitelman (tai siltä se silloin tuntui… ). Isähän oli uhitellut pitävänsä minut koti-arestissa suurin piirtein ikuisesti, mutta jos en yksinkertaisesti palaisin kotiin (hetkeen… ), mitä hän minulle mahtaisi? Voisin vapaasti hengailla kavereideni kanssa Rauskulahdessa, turvallisella etäisyydellä hänestä, eikä hänellä olisi mitään mahiksia vakoilla minua ja patistella vaihtamaan kaveripiiriä tai muuta sellaista!

Kun julkistin suunnitelmani, Mye-Geeme piti sitä äärimmäisen nerokkaana, mutta Skeemee oli hivenen epäuskoinen.

-Oletko varma, ettei isäsi pakoilu vain pahenna asioita? hän rutisi.

-Kamoon! tuhahdin, -Emme ole mitään tarha-ikäisiä! Ei tässä siitä ole kyse, että yrittäisin vain kaikin keinoin saada asiat selvitettyä. Kyse on myös peri-aatteesta – isä ei saa kuvitella, että hän voi hallita elämäni kaikkia yksityiskohtia noin vain! Minulla on oikeus päättää joistain asioista itse, ja myös edellytykset tehdä niin!

En silti usko, että Skeemee oli vieläkään vakuuttunut, sillä hän vain jupisi jotain itsekseen  leukaansa sormeillen…

Mutta kesken kaiken minua alkoi heikottaa hillittömästi! Tuntui, kuin puisto olisi keinahdellut edestakaisin, myrskyyn eksyneen köykäisen paatin tavoin. Ja värit väpättivät kirkkaan ja himmeän välillä silmissäni… Mutta jostain syystä tuntui paremmalta tuumalta nousta seisomaan kuin käydä pitkäkseen. 

Minun olisi varmaan tänään pitänyt jäädä kotiin lepäämään – olinhan minä loppuen lopuksi aika… pöllähtänyt eilen, enkä edes tiedä, mikä aine sen aiheutti! Mutta aamulla oloni oli ollut täydellisen normaali, joten…

Seuraava muistikuvani on, kun tuntematon jätkä yritti kömpelösti flirttailla kanssani! Ihan tosi, siinä välissä on pelkkä musta aukko, eikä minulla ole aavistustakaan, kuinka edes päädyin juttelemaan tuon pojan kanssa!

Mutta sen muistan, että hän sanoi:

-On niin harmillista, ettei sitä voi mennä tuntemattomien luo ja kysyä heitä kylään noin vain…

-No senkun menet ja kysyt, kukapa sinua estäisi! tuhahdin, ärtyneenä ja hämmentyneenä siitä, että ihan yhtäkkiä satunnainen nuorukainen oli avautumassa minulle noin hölmöstä asiasta.

-Okei, no sitten kysyn… haluaisitko tulla meille kylään? jätkä takelteli.

Eih… olin ollut liian pökerryksisssä älytäkseni, että hän viittasi minuun niillä tuntemattomilla tyypeillä, joita hän ei tohtinut kutsua vieraakseen! Nyt toivoin, että olisin vain pitänyt suuni supussa, tai myönnellyt, että on sopimatonta kysellä muukalaisia kylään tuosta vain.

-Älä luota tuntemattomiin heppuihin… Skeemee suhahti korvaani taka-alalta, aivan kuin hän olisi vähintäänkin äitini!

Tietenkään en luottaisi mokomaan hampuusiin, haloo!

-Kiitos, mutta ei kiitos, urahdin jätkälle.

Poika otti kasvoilleen mitä sydäntäraastavimman koiranpentu-ilmeen.

-Annas kun arvaan, mikset tule käymään, hän niiskaisi, -Aiot mennä kotiin, ja napittaa ihan yksin telkkarista jotain leffaa, jonka olet nähnyt jo kymmenen kertaa…

-Ei meillä edes ole telkkaria, leffoista puhumattakaan! älähdin turhautuneena, -Ihan tiedoksi vain, en tunne sinua ja siinä syy!

Mutta sitten… PLING! Tunsin oloni yli-inhimillisen nerokkaaksi – minulla oli jälleen häikäisevän viekas suunnitelma! (Hyh, oikuistani lienee kiittäminen sitä kirottua huumetta! Jos Hailuodon opettajat pyrkivät huumaamaan oppilaansa älykkäämmiksi, kyseessä olisi surkuhupaisa fiasko, sen minä vain sanon!)

-Entä jos tulenkin kylään… noiden kahden kaverini kanssa! julistin hilpeänä. Jos yöpyisimme tuon hepun katon alla, voisimme kaikki kolme pakoilla Hailuotoa hetken aikaa (kuka ei muka haluaisi??), ja kostaa ikävälle isälleni! Siinä voittaisivat kaikki, hurraa!

-Toki, se olisi tosi hauskaa! poika ilahtui ja hymyili leveästi, -Minun nimeni muutekseen on Ez.

-Hyvä tietää, minä olen Ekalme, vastasin kärsimättömästi, -Katsos, ajattelin, että me kaikki kolme…

-… jäisimme yöksi! päätin lauseeni, ja loin varoittavan silmäyksen Skeemeehen, joka irvisteli kuin mikäkin julma ilonpilaaja! Eihän hän oikeasti halunnut pilata tätä iloa, vai mitä?! Tästä tulisi vielä huippu hauskaa!

-Sopii ilman muuta! Ez riemuitsi, -Olette tosi tervetulleita!

Mye-Geeme puhkesi lapsekkaisiin innostuksen osoituksiin, mutta Skeemee… ei. Sen sijaan hän polkaisi maata yrmeä ilme naamallaan. Höh, miksi hänen oli pakko olla tuollainen kärtty?!

Ihan kuin veljensä… hei, odotas hetki! Oliko Bluekin kärkkynyt puistossa… kaiken aikaa?! Miksi? Oliko hän varjostanut meitä taas kerran? Miksi?! Ja miksi ihmeessä hän näytti äkämystyneeltä?

-Jos sukeltaisimme altaisiin välttääksemme savua?! kuulin Meckin kröhivän voimattomasti, juuri ennenkuin kaikki pimeni.

Meckyeskin taisi myöhästyä ideansa suhteen – ennenkuin menetin tajuni, muistan havainneeni, että me kaikki hoipuimme pyörtymisen rajamailla.

Mutta HEI! Seinässähän oli suuri, pyöreä oviaukko, jota kukaan meistä ei kerta kaikkiaan ollut hoksannut! Se johti  suoraan kirkkaaseen päivänpaisteeseen, kukkealle niitylle!  Sitäpaitsi, Tekabi Amlysavkin oli paikalla – hän seisoskeli riemunkirjavista palapelinpalasista koostuvalla matolla.

-Arvatkaapa, minkä vuoksi minua kutsutaan Karkki-Koneeksi? hän kysäisi leikkisällä äänellä.

Sitten hän yksinkertaisesti… muuttui värikkääksi karkki-automaatiksi!

-Tuo oli aika rankkaa! myönsi jopa Blue, jopa moppasi hirvittävän törkyisiä lattioita Kibessi apunaan.

Nyt oviaukon peitti metallinen portti, ja koko huone yhtäkkiä poikkesi aikalailla siitä, millaiseksi sen muistin.

Kuinka olin saattanut olla niin pihalla, että olin pitänyt huonetta harmaana, vaikka se itseasiassa oli täynnä erilaisia, hermostuttavan kirkkaita värejä?

Lisäksi jotkin Myesavin nuketkin olivat vaappuneet sinne…

Suuntasin kulkusin ulos (portti ei onneksi ollut lukossa), jossa näin Meckyesin… hajottamassa pikkuisia taloja vimmatusti maan tasalle.

-Olen melko kyllästynyt Hailuotoon, Meckyes selitteli havaitessaan minut, -Joten päätin tuhota koko kylän, ja rakentaa aivan uuden sen tilalle? Sopiihan se sinulle?

-Hyvin se minulle passaa, kohautin olkiani, -En minäkään ole kovin kiintynyt Hailuotoon.

Meckyes jatkoi talojen murskaamista… ja ennenkuin ehdin käsittääkään, oli hän tehnyt selvää jälkeä koko pitäjästä, ja uusi oli jo kohonnut esiin!

-Tästä lähtien tämä on sinun kotisi! Meckyes esitteli minulle mitä umpimähkäisimmän, kahjoimman ja kaoottisimman hökötyksen, mitä kuuna päivänä on kyhätty (tai kenties edes kuviteltu kokoon)! Lisäksi se oli arvatenkin mauttoman räikeä – lähinnä äitelien, karamellimaisten pastellivärien peittämä.

-Talon mukana saat jopa kolme vauvelia kaupan päälle! Meck hehkutti.

Kyräilin kolmea vihreää pirpanaa, ja hirveää hökkeliä, syvästi pöyristyneenä. Silti minulla oli hassun piittaamaton ja heikkotahtoinen olo, ja tuumailin, että minun olisi parasta vain totutella tähän kaikkeen.

Alkajaisiksi, minä ja Meckyes asetimme kaksi pikkunaperoa…

 …näkymättömiin pinnasänkyihinsä. Mutta kolmas, se paha yksilö, oli päässyt pakoon!

-Kiähhähhähhää, ette koskaan saa minua kiinni! hän kirahteli kauhistuttavalla vanhan mummelin äänellä, taapertaessaan tiehensä.

Kesken kaiken Skeemee astui ulos muinaisesta sarkofagista.

-Relaa, Ekalme – älä näytä noin hapanta naamaa! hän yritti piristää minua, -Kyllä tämä vielä iloksi muuttuu! Voimme elää täällä ihan omillamme, ilman yhtäkään aikuista kyyläämässä tai komentelemassa meitä!

-Väärin päätelty, nuori neiti Kawizai! mesosi sini-ihoinen nainen Skeemeelle (noustuaan keinuhevosen selästä, jossa hän vielä äskettäin oli leikkinyt), -Me aikuiset todellakin komentelemme teitä, ja kyyläämme jokaista elettänne!

Siitä seurasi raivokas suukopu, jota säesti taustalla raikuva uskomattoman ärsyttävä ja herpaannuttava tanssimusiikki.

Aikuisten lisäksi, myös se paha pikkupenska vahtasi meitä herkeämättä, luoden meihin niin pahansuopia silmäyksiä ettei karmivammasta väliä!

Ja niinpä aikuiset aloittivat rääkkäämisemme!

He pakottivat meidät syömään pahanpäiväisesti pilaantunutta salaattia, joka löyhkäsikin sanoinkuvaamattoman etovalta!

Sitten he määräsivät meidät keinumaan vastakkain – niin, että rysähdimme kivuliaasti toisiamme päin kerta toisensa jälkeen!

Päälle päätteeksi jouduimme ottelemaan ilkeän vauvelin kanssa, joka oli ylivoimaisesti meitä kaikkia (jopa Skeemeetä!) etevämpi, ja voitti joka ikisen sparraus-erän, aiheuttaen meille kauheaa kipua lennokkailla potkuillaan!

Seuraavana aamuna pihaan saapui kolme koulubussia, ja ne kaikki tuuttasivat torviaan sekasortoisessa kuorossa – älämölö oli korviahuumaava!

-Nyt jokaisen teistä on mentävä kolmeen eri kouluun – yhtä aikaa! komenteli mies, jota en ollut havainnut aikaisemmin, isäni äänellä.

Havahduin hereille sängylläni, hirveän pahoinvoinnin vallassa, ja tuntien sähköisten virtausten sykkivän ja kiertelevän aivoissani.

-Huh, enpä ole monesti nähnyt yhtä kahjoja ja kaameita painajaisia, urputin päästäni pyörällä.

-Tarkoitat kai, ettet ole kokenut yhtä kahjon kaameaa trippiä, isäni murisi uhkaavalla äänellä.

-Ai… häh?! haukoin henkeäni. Sitten muistoni kaikista “mietiskely kammion” tapahtumista alkoivat palautua. 

-Joo, se kaasu! Se tohtori! Ne lukitsivat meidät sisälle, ja se patsas aivopes… aloin kiljahdella sekasortoisesti, -Ne rinttiläiset tekivät tämän!!! kailotin hysteerisenä.

-Pah! Näemmä et ole vieläkään oikein järijssäsi! Isä ärjäisi kaikkea muuta kuin myötätuntoisena, -Kuinka paljon oikein vedit niitä huumeita?! En olisi ikinä uskonut sinusta tätä! Sinä tapasit olla…

-Ne olivat ne rint… opettajat! pauhasin raivoissani ja tunsin ajatusteni alkavan selkiintyä, -Ne pakottivat meidät siihen! Ne lukitsivat meidät kammioon täynnä jotain huumaavaa kaasua…

-On hyödytöntä rimpuilla faktoja vastaan! Isä karjui, kohottautuen sänkyni lähettyville rahdatulta jakkaralta, jolla hän oli jököttänyt.

-Se on fakta!!! kiruin katkerana, -Se on totuus!

-Totuus on, että sinä ja hämäräperäiset kaverisi jäitte koulussa rysän päältä kiinni, huumeiden käytöstä! Isä jyrisi.

En ollut koskaan ennen nähnyt häntä noin vihaisena, ja se oli niin järkyttävää katseltavaa, että menetin itsevarmuuteni, piittaamatta siitä, kuinka täydellisesti tiesin olevani oikeassa. 

-Antaisitko minun edes selit… piipitin, mutta ilmeisesti vastaus oli kielteinen, sillä isä vain jatkoi räyhäämistään:

-Jos kuvittelet, että selviät tästä kuin koira veräjästä, olet hyvin väärässä! Ensinäkin, pysyt kotiarestissa vähintään viikon ajan! Toiseksi, tästä lähtien seuraan kaikkia puuhiasi todella tarkasti! Ja mitä tulee niihin kelvottomiin kavereihisi, jotka ovat johtaneet hyvän tyttöni hakoteille… no, saat varautua vaihtamaan ystäväpiiriäsi!

-Olet niin väärässä!!! kimitin epätoivoiseni, -Ystäväni ovat hyviä tyyppejä!

-Ilmiselvästi! isä kihahti, ääni ironiaa tulvillaan, ja poistui huoneesta paiskaten oven kiinni niin kovaa, että pelkäsin heppoisen halpis-oven pirstoutuvan.

Minun on todistettava, että hän on väärässä! Mutta kuinka?! pohdin vimmatusti.

Sitten en pystynyt hillitsemään itseäni, vaan purskahdin lohduttomaan itkuun.

Tuntui kuin ihan kaikki olisi tuomittu menemään pieleen, sen jälkeen kun muutimme Hailuotoon. Niinkuin koko maailmankaikkeus olisi minua vastaan! Ehkä paikkakunta totta tosiaan oli kirottu, niinkuin se outo metallikyntinen mies urheilukentän laidalla oli heittänyt?!

Siltikin, hänen uusin villityksensä lienee tähän mennessä kaikista ärsyttävin! Hän on hullaantunut nippelitietouteen! Hän viettää ylettömästi aikaa kirjastossa, päntäten tietosanakirjoja… vain jotta voisi myöhemmin rääkätä kavereitaan (meitä)  tuhansilla tietovisa-kysymyksillä, joihin ilmiselvästi vain hän tietää vastauksen!

Alamme kaikki vakavasti puhuen saada tarpeeksemme siitä, ja usein jopa välttelemme Lylaickea. Onneksi hänen pakkomielteensä tapaavat vaihtua tiuhaan tahtiin, joten ehkä jo pian voimme lopettaa häneltä piileskelyn!!!

Toinen hieman mystisen oloinen on ollut isäni! Eräänä päivänä hän mainitsi etsivänsä meille tilavampaa kotia. Yritin sinnikkäästi vakuutella hänelle, että pärjäämme ihan hyvin tässä, koska tiedän ettei meillä ole liialti rahaa… (enkä halua mitään hemmetin osa-aikatyötä koulun päälle, yök!) 

Mutta yhtäkkiä isä julisti, että hänellä on uusi työpaikka! (Tähän mennessä olemme eläneet hänen kalastuksellaan). Hän ei edes kertonut minulle, minkälaisesta hommasta on kyse, tai milloin hän sen sai. Tietenkin tivasin häneltä tarkennusta, mutta kaikki mitä sain hänestä irti oli, että se liittyi jotenkin tieteeseen. Hän ei ole koskaan ollut puhelias, mutta nyt hän totisesti rikkoi ennätyksensä vaiteliaisuudessa!

Jotain on meneillään myös Kibessin kohdalla. Sen johtajatyypin hienostelijoiden kaartissa, muistathan? Hän ei ole ollut… ihan niin hienosteleva enää. Kai… hän näyttää toki yhä selkeän muotitietoiselta, mutta jokin on muuttunut. 

Esimerkiksi, hänellä tapasi miltei joka päivä olla erilainen, hulppea kampaus… mutta tätä nykyä hän usein vain tunkee päähänsä baskerin, ja hänen hiuksensa sen alla saattavat jopa näyttää hieman nuhruisilta! Sen lisäksi hän vain harvakseen kulkee korkokengissä, ja tyytyy yleensä vain pariin melko yksinkertaiseen koruun.

No, nuo havainnot saattavat kuulostaa naurettavan mitättömiltä… mutta lupaan, että jokin hänen koko olemuksessaan on muuttunut jollain tavoin!

Ja eräänä päivänä, kun satuin törmäämään häneen ostoskeskuksessa, hän hymyili minulle lämpimästi, melkein ikäänkuin ujosti! Siitä päivästä lähtien, kun lakkasin varjostamasta hänen poppootaan, he eivät ole edes moikanneet minua, puhumattakaan tuollaisen sydämellisen hymyn suomisesta!

Eräänä lauantaina, keskipäivän paikkeilla, päätin lähteä maleksimaan ”keskustaan” (jos Hailuodon ydintä voi moiseksi kutsua) omin päin. Oleskeltuani melko tiiviisti kavereideni kanssa, kaipasin välillä hieman omaa rauhaa.

Mutta unelmani ylhäisestä yksityisyydestä murskattiin liian pian! Lylaicke oli kärkkynyt kirjastossa, ja nähdessään minun talsivan ohi hän ampaisi perääni, huudellen tietovisa-kysymyksiä perääni jo kaukaa! Aaargh! Kuinka hän muka saattoi olla huomaamatta, että minua ei kiinnostanut? Pingoin pakoon täyttä häkää – voisiko selkeämpää vihjettä olla mielenkiinnon puutteesta?!

Luojan kiitos, onnistuin karistamaan hänet kannoiltani, vaikka siihen haaskautui hetki jos toinenkin. Olin ajautunut puistomaiselle, vehreälle asuinalueelle, joka koostui pienistä, kirkkaanvärisistä puutaloista ja kapeista hiekkateistä.

Äkisti hoksasin Kibessin käppäilevän minua kohti!

-Hei, hän henkäisi, ja hymyili jälleen sitä outoa sydämellistä, mutta arahkoa hymyä.

Ennenkuin olin ehtinyt vastata (myönnetään, että olin vähän pitkäpiuhaisella päällä) hän jatkoi:

-Ajattelinkin sinua juuri äsken! hän kimitti.

-Ai… miksi? mutisin, toivoen, etten kuulostanut töykeältä. En vain ollut keksinyt mitään järkevämpääkään vastattavaa.

-Koska haluaisin antaa sinulle jotain, Kibessi hymähti hieman ujostelevasti, ja penkoi laukustaan lehtiön.

Sitten hän vain pitemmittä puheitta ojensi sen minulle.

Napitin vihon vaaleansinistä kantta hölmistyneenä. Sitten ryhdyin raottamaan sitä.

-Älä! Kibessi äännähti äkkiä, -Tarkoitan… katso sitä vasta kotona. Kun se on vain sellainen hölmö juttu…

Kibessi hymyili minulle hetken hillitysti, pyörähti ympäri ja harppoi tiehensä!

-No… tuo oli omituista, mumisin itsekseni puoliääneen, kun Kibessi oli kadonnut näkyvistä (ja keltaisten perhosten uhkaava rykmentti oli piirittänyt minut).

Lopultakin olin kotona (vaelleltuani ympäriinsä vielä tovin). Asetuin sängylleni (pyyhkäistyäni Myesavin nuket sen päältä), ja aukaisin Kibessin lehtiön. 

Se osoittautui runoksil… tai tarinaksi? Ehkäpä niiden välimuodoksi? Se alkoi rimmaavilla lauseenpätkillä, sitten riimit jäivät pois ja vaihtuivat pitkiin, romaanimaisiin lauseisiin, sitten riimejä alkoi taas ilmaantua…

Ja se kertoi jotain epämääräistä “kiltistä tytöstä”, joka aina toimi aikuisten ohjeiden mukaan, sekä ilkeästä tytöstä, joka… ei. Tarinan loppukin oli tärähtänyt. Ilkeä tyttö laitettiin jonkinlaiseen… kaasukammion kaltaiseen?

Kaiken kaikkiaan, kirjoitelma oli hyvin hämmentävä, ja ikäänkuin puolivahingossa hutaistu… Se olisi melkein voinut olla niitä satuja, joita parivuotiaat satunnaisesti sepittivät, ja aikuiset kirjoittivat ylös (paitsi että tässä tapauksessa sellaisen aikuinenkaan olisi hädin tuskin osannut kirjoittaa).

Toisaalta, joku olisi voinut kirjoittaa sen juovuksissa, tai kauhessa kiireessä… tai ahdistuksessa? Itse asiassa, tarinassa tavallaan oli synkeä, ahdistava ilmapiiri… 

Mutta miksi Kibessi oli edes antanut sen minulle? Hmm, kenties hän oli kuullut huhuja (kun ajattelen asiaa, hän aika varmasti oli – onhan tämä Hailuoto), että kirjoitan tarinoita, ja halusi kuulla mielipiteeni kirjoituksestaan? Mutta… kuinka voisin kertoa hänelle näkemykseni, kun hänen tarinansa oli tuollainen sekasotku, enkä kuitenkaan tahtonut loukata?

Ehkä minun pitäisi lukea se läpi vielä kertaalleen, hyvin huolellisesti… kyllä siitä taatusti jotain hyvää löytyisi, minkä voisin mainita! Loppuen lopuksi en ollut käsittänyt tarinasta tuon taivaallista, joten ehkä se olisikin loisteliaan nerokas, kun sen oivaltaisi? Juuri nyt olin kuitenkin turhan raukea kahlatakseni sitä läpi.

*** 

Seuraavana maanantaina, meillä alkaisi espanjan kurssi (TAI SIINÄ LUULOSSA MINÄ ELIN!). Tiedän, että espanja on laajalti puhuttu kieli, ja varsin hyödyllinen osata. Sitäpaitsi se kuulostaa mielestäni kivalta, ja kielet yleensäkin kiehtovat minua, joten olin aika innoissani!

MUTTA, kun tunti alkoi, opettajamme houri aina vain jostain suomenkielen kurssista! (*suom.huom. XD : tarinahan on alunperin kirjoitettu englanniksi*)

Viittasin ja sanoin:

-Öh, eikö tämän pitänyt olla espanjan kurssi?

-No joo… opettaja pyöräytti huomiota herättävän kellertäviä silmiään, -Mutta olen opettanut aika monia espanjan kursseja, joten alan kyllästyä siihen, ymmärräthän… Sitäpaitsi suomi kuulostaa jotenkin hauskalta, joten päätin, että opiskelisimme sitä espanjan sijaan. En kyllä itsekään oikein osaa suomea, mutta… noh.

Olin niin pettynyt ja pöyristynyt, että kohottauduin seisomaan, ja aloin karjua opettajalle siitä, kuinka hän ei voinut tuhota lukujärjestystämme noin vain ailahtelevien fiilistensä mukaan!

Ei sillä, että minulla olisi varsinaisesti mitään suomenkieltä vastaan, mutta… PLIIS! Tietääkseni sitä puhuvat äärimmäisen harvat, ja kaiken kukkuraksi se on yksi maailman hankalimpia kieliä oppia!

Joka tapauksessa, opettaja vastasi rähinääni rähinällä, ja päästeli suustaan paljon loukkaavampia asioita kuin olisin saattanut kuvitella! Muun muassa hän nimitti minua “alhaisen luokan öykkäriksi”, “tyhjänpäiväiseksi heittiöksi” ja “tahraksi Hailuodon kunnon väen keskellä”!

Mitä muka olin tehnyt ansaitakseni moisen törkeän, suullisen pahoinpitelyn?! Olin niin raivoissani, että pyyhälsin ulos luokasta…

…ajauduin kirjastoon silmittömän vihan vallassa, ja järjestin raivokohtauksen kiskomalla kasapäin kirjoja hyllyistään ja paiskomalla ne ympäri lattiaa!

Luulin olleeni tarpeeksi viekas, ettei kukaan ollut ehättänyt todistamaan oikeutettua vihanpurkaustani… aplodit kotiin, olen ihan ninja!

Mutta ilmeisesti ilakoin liian aikaisin… Ennenkuin edes välitunti oli koittanut, kaiuttimien rätisevä ääni kehotti minua suorimaan rehtorin kansliaan. Onko koulussamme kätketyt valvontakamerat, tai jotain?!

Pelkäsin pahinta – siis pitkää jälki-istuntoa – mutta onneksi rehtorimme vaikutti siedettävältä, ja lähetti minut vain koulupsykologin pakeille.

Se kyllä sujuu kuin leikki, tuumin itsekseni, muistellen aikoja, kun tapailin psykologia vanhempieni eron vuoksi. Löhöän vain mukavassa nojatuolissa ja rupattelen niitä näitä hetken aikaa. Ehkä jopa saan piirtää väriliiduilla? Jipii! Eikun höh… se väriliitu-juttu onkin varmaan vain pikkulapsille… Plääh, joskus tuntuu epäreilulta olla lapsenmielinen, muttei enää niinkään pikkuinen ala-ikäinen!

Minun olisi kai pitänyt osata odottaa (kun kyseessä on meidän kahjo koulumme), että psykologin toimista oli sisustettu päiväkodin leikkihuoneen tavoin. Mutta sitä en takuulla osannut aavistella ennalta, etten olisi paikan päällä yksin (tai siis yksin psykologin lisäksi, tietysti!). Myös Blue ja Meckyes nököttivät huoneessa, ja me kaikki mulkoilimme toisiamme varautuneesti. Tulisiko tästä jonkinlainen… ryhmäterapia-istunto?

Huomioiden Meckyesin ja Bluen kärttyisät pärstät, rohkenen väittää, etteivät hekään olleet saapuneet paikalle vapaasta tahdostaan.

Löysin itseni toljottamasta Blueta vähän turhan tiiviisti, koettaen lukea hänen kasvojaan ja jokaista elettään… Lopetin oitis, tuntien oloni ääliömäiseksi kyyläksi.

Omituisen ja odottamattoman kohtaamisen aiheuttama jännite meidän kolmen välillä helpotti melkoisesti, kun psyko… mikä tahansa (kutsun häntä tästä lähtien tohtoriksi, koska tuo psy-alkuinen sana on turhan monimutkainen ja tuskastuttava kirjoittaa!) laittoi meidät alkajaisiksi hoilaamaan taaperoiden laululeikkejä – kuinkas muutenkaan?  

On eräs tietty lastenlaulu, jota veisaamme omituisen usein koulussa. En ollut kuullut sitä ennen Hailuotoon saapumistani, ja sanoitukset alkavat (hitaalla ja vouvaavalla): “Ooomme kooooonnniiia kaaaikkiii, rupi -saaammakoooita näääääs… ” enkä käsitä, miten tuo lukuisia rosvokopla-viitteitä sisältävä renkutus olisi millään tavoin rakentava, saati opettavainen! Mutta ihan miten vain…

Laulutuokion jälkeen pelasimme jotain puolijauhoista lautapelin tapaista, josta Meckyes piti, Blue ei (erityisen paljon ainakaan) ja minä en käsittänyt sääntöjä! 

Kun aloin turhautua peliin, sain Meckyesin kirkumaan paniikissa uudella suosikki-eleelläni – Skeemeeltä oppimallani ninja-liikkeellä, johon kuuluu omintakeinen “wuuooaaaaaaaahhh”-huudahdus. (Blue vain seistä jökötti vieressäni, lasittunut katse tyhjyyteen suunnattuna.) 

-Jo riittää! tohtori kirahti tylysti, ja käski meidän istuutua alas.

-No niin, kertokaapa mikä saa teidät käyttäytymään niin aggressiivisesti? hän peräsi tunnekylmällä äänellä, joka takuulla ei herättänyt kenessäkään haluja purkaa sydäntään. Oho, olikohan hän voittanut psyko (minähän sanoin, etten enää kirjoittaisi sitä sanaa!) -tutkintonsa arpajaisissa?

-Siskoni Lylaicke toi minulle ruokatunnilla omenanvihreän lautasliinan, vaikka tietää, etten voi sitää omenanvihreää, etenkään lautasliinoissa!!! Meckyes tiuskaisi kiivaasti. 

-Vainiin, tohtori jupisi, kohotellen kulmakarvojaan vuoron perään, ja raapustaen jotain lehtiöönsä, -Siinäkö oli mielestäsi tarpeeksi syytä riuhtaista pöytäliinaa niin, että kaikkien ruuat kaatuivat mikä minnekin? hän kuulusteli

-No tuota… Meck mumisi valjulla, nololla äänellä, ja käänsi katseensa maahan punastuen.

Ilmeisesti Meckyesin tapaus oli nyt selvä, tohtorin mielestä.

-Entäpä sinä? hän tiedusteli osoittaen kynällään Blueta.

-No, elämä on syvältä, kuten myös koulu, ihmiset… Blue alkoi luetella.

-Ja minkähän vuoksi? tohtori urahti.

-Opettajat ovat ylimielisiä tyranni-ääliöitä, kurssit ovat vajaamielisiä, turhia, tympeitä ja rasittavia, ja muut oppilaat kuhisevat joka puolella mölyten ja, hitto vie, hyppien naamalle niin raivostuttavasti…

Blue piti paussin.

-Että olisi oikein mukavaa tappaa ne kaikki! hän sirkutti imelästi.

-Ihanko tosissaan?! haukoin henkeäni tyrmistyneenä.

-No LUONNOLLISESTI ei! Haloo! Blue ärjäisi, -Minulle riittäisi niiden rusikoiminen, hän lisäsi ironisesti (kai??).

Häpeäkseni huomasin, että olin taas killittänyt häntä tarpeettoman tiiviisti! Hmph!

-Joo joo! tohtori hoputti meitä hyvin pitkästyneellä äänellä, -Sinä sitten?

-No, eräs opettaja loukkasi minua tosi pahasti, ja itse asiassa mielestäni minulla kyllä oli kaikki oikeus…

Terapisti oli kuunnellut… kaikkea muuta kuin tarkkaavaisesti.

-Selvä, hän töksäytti, -Nyt, häipykääs siitä mietiskely-kammioon!

(*tähän kuuluisi tulla kuva terapeutin naamataulusta… mutta se pääsi vahingossa tuhoutumaan*) 

-Eiiiiihhh! Ei mietiskely-kammiota!!! Blue ja Meckyes kailottivat kauhuissaan.

 Se oli yksinkertainen, vaalean harmaa huone, jonka lattialla mutkitteli sinne tänne pari ihan hyödytöntä, kapeaa ja pitkulaista allasta. Valaistus oli hermostuttavan turkoosiin vivahtava, ja ikkunat puuttuivat! Huoneen takaseinustalla jökötti useampi maalausteline, ja joitain muitakin harrastusvälineitä oli aseteltu pitkin poikin huonetta – kuten kitara ja kuntoiluvempain.

Mutta tohtori määräsi meidät kaikki maalaamaan, kunnes kaikki aggressiomme olisivat valahtaneet tiehensä… (mutta veikkaanpa, että aggressioni pikemminkin karttuisivat tällaisessa paikassa!).

-Kuinka kauan meidän oikein pitää lusia täällä? urputin hyvin pian. Suljettujen paikkojen kammoni teki jokaisesta huoneessa vietetystä sekunnista liian pitkän.

-Niin, miten tuo noita-akka muka voisi tietää, milloin “aggressiomme ovat tiessään”?! Blue ränisi.

-Minäpä arvelen, että olemme täällä justiinsa niin kauan kuin häntä sattuu huvittamaan pitää meitä täällä, Meckyes jupisi katkerasti.

Aika mateli eteenpäin, pahantuulisen jutustelumme sitä pahemmin nopeuttamatta.

Äkisti kuulin Meckyesin köhivän:

-Mistä tätä hemmetin savua tulee?

-Ai mitä savua? hymähdin huolettomana, mutta juuri sillä hetkellä savu saavutti minutkin, -Yöhhh, se haisee oudolta! Oletko varma, että se on savua? Minä sanoisin, että pikemminkin jonkinlaista kaasua!

Sitten mieleeni juolahti muuan muistikuva, ja karmiva ajatus sen ohella!

-Voi ei! Skeemee oli oikeassa!!! Opettajat ovat Rintti-hyypiöiden leivissä, ja nyt he aivopesevät meidät! Tämä kaasu varmaan tekee meidät alttiiksi aivopesulle… Aaaaargh!!! Auttakaa meitä, kuka tahansa!!! rääkyin paniikissa, raastaen seinää kynsilläni.

-Pöh, oletko ihan tosissasi kuunnellut Skeemeen kajahtaneita salaliitto-teorioita? Blue puuskahti, -Aivopesua? Hah! Lyön vaikka vetoa, että tämä on ihan yksinkertainen… TELOITUS!

-Itse olet kajahtanut! Te molemmat olette, itse asiassa! Tämän on pakko olla jonkinlainen onnettomuus! Meckyes yski ärtyisänä.

Samassa Blue äkkäsi jotain.

-Kaasu tulee tuosta karseasta patsaasta! hän väitti, ja koikkelehti soihtua kannattelevaa koiraa (tai mitä lie) esittävän patsaan luo.

-Venaa vähän, Blue! yskähtelin haljusti, tuntien ankaraa heikotusta paksun, omituisen hajuisen ilman ansiosta, -Entä jos tuo vain pahentaa asiaa?

Mutta Blue oli jo liialti patsaan romuttamisen lumoissa kuunnellakseen. 

 Ilmeisesti “kätkeytymiseni” oli ollut ajanhukkaa!  

Mutta minusta tuntui, että pahin huimaus oli helpottanut, ja tasapainonikin oli palautumassa. Vikkelästi luikahdin pöydän alta, nousin jaloilleni ja säntäsin henkeni edestä kohti käytävän alkupäätä…

Vain äkätäkseni, että käytävän sisäänkäynnin tukki nyt tulipatsaiden rivistö, joka sinkoutui ylös lattian rei’istä ja kurotteli kattoa kohti! Mitä hel…

Silloin arvoitukselliset kalahdukset muistuivat mieleeni – ja lisäksi, rivi lattialaattoja tuon kaamean tädin takana oli hehkunut merkillisesti. Jospa ne olivatkin jonkin sortin vipuja, joiden päällä pomppimalla nainen oli käynnistänyt…

  Siitä naisesta puheen ollen, kyseinen tantta hönki jo melkein niskaani!  Minun oli mietittävä valonnopeudella. Outoa kyllä, en vaipunut totaaliseen paniikkiin.

Siis, minulla oli kaksi vaihtoehtoa. Yrittää taistella tuota tonnikeijua vastaan, tai juosta pakoon… mutta itsestään selvästi ei tähän suuntaan, vaan yhä syvemmälle tätä kammottavaa käytävää myöten. Ajatus tappelemisesta houkutteli paljon enemmän, mutta ollakseni realistinen… tuo täti oli massiivinen, ei pelkästään paksu vaan myös lihaksikas! Hän jyräisi minut kevyesti – kenties talloisi minut lyttyyn kuin torakan!

Sivusilmälläni näin naisen kurottavan minua kohti. Kiepsahdin sukkelasti ympäri, ja onnistuin livahtamaan hänen ohitseen toiseen suuntaan.

  Kenties elämäni pikaisimman (ja melko vieläpä melko pitkän) spurtin jälkeen käytävä, joka oli tuntunut niin päättymättömältä, tuli päätökseen.

Sanewe oli ollut oikeassa yhden asian suhteen. Se päättyi portaikkoon. Mutta kakkoskerroksen sijaan, rappuset johtivat alas kellarin varjoisiin syvyyksiin (otaksun?)…

Hirvittävä täti oli aivan kintereilläni, mutta silti seisahduin hetkeksi, kauhun lamaannuttamana. Nyt on kai aika myöntää fobiani. Kammoan yli kaiken joutua jumiin ahtaaseen paikkaan. Etenkin, jos se sijaitsee maan alla! Silloin tällöin näin vertahyytäviä painajaisia, joissa minut oli haudattu elävältä, tai jotain vastaavaa! Minulle se tunne oli hirveintä mitä kuvitella saattaa.

Mutta jotenkin onnistuin ottamaan armottoman otteen niskastani, ja pakottamaan itseni portaita alas. En vieläkään pysty käsittämään, kuinka selviydyin siitä. Kai kyse oli jostain perustavanlaatuisesta itsesuojeluvaistosta, joka sai minut valtaansa…  

Mutta kauhukuvieni mukaisesti, portaat totta tosiaan johtivat ahtaaseen, ankarasti suljettuun tilaan.

Pienessä kellarihuoneessa oli kaksi poistumistietä, mutta toisen tukki valtava kivenlohkareiden keko, kun taas toinen oli päivänselvästi lukittu (tuosta tuhdista kettingistä ja suuresta munalukosta ei voinut erehtyä).

  Näytti siltä kuin tila olisi joskus ollut koulun käytössä, mutta siitä täytyi olla vuosikymmeniä, ellei vuosisatoja! Kammion keskellä oli jonkinlainen allas… tai kaivo… vai oliko se suihkulähde?

Kuuntelin sydämeni jyskyttävän melkein yhtä, lujaa kuin karmivan naisen askeleet kaikuivat portaissa… Minulla ei ollut hyödyllisen tuuman murentakaan mielessäni, ja mitä enemmän pähkäilin, mitä tyhjemmäksi pääni vain tuntui tulevan!

Hallitsematon paniikki tulisi väistämättä selättämään järkeni. 

  Ei hitto,  kohta löydän itseni puuhastelemasta jotain aivan ääliömäistä, kykenemättä ajattelemaan selvästi, ja olen aivan avuton! Viimeeksi ryhdyin poimimaan marjoja… mitähän tällä kertaa? Keräilisinkö kiviä?

Ne olivat viimeiset… melko tervejärkiset ajatukseni. Sen jälkeen en enää kyennyt kontrolloimaan toimiani, ja tuntui melkein siltä kuin olisin erkaantunut kehostani. Ikäänkuin… katselin itseäni… loikkaamassa päätä pahkaa veteen!

  Onneksi kyseessä ei ollut silkka suihkulähde, joten en kolhinut päätäni pohjaan saman tien.

Toisaalta… havaitsin vajoavani yhä syvemmälle ja syvemmälle, hapuille limaisia kiviseinämiä, muistamatta kuinka uida! Minähän olin helkkari vie hukkumassa! Oliko tämä sitten kuitenkaan parempi vaihtoehto?!! (Tämä taitaakin kertoa jotain siitä, kuinka voimakas vangiksi joutumisen kammoni on – jopa alitajuntani mielestä hukkuminenkin on hauskempaa!).

Äkisti käsitin liukuvani hiljalleen sivusuuntaan. Oliko pohjassa jonkinlainen tunneli? Keukoni kramppailivat ja niihin sattui sietämättömästi, mutta tämä löydös antoi minulle sen verran toivoa, että pystyin estämään itseäni nielemästä vettä. 

Suddenly, I realized I slowly glided sideways. Was there some sort of tunnel here on the bottom? My lungs were cramping and hurting like hell, but this finding gave me so much hope, that I could keep myself from swallowing water.  Täällä totta tosiaan oli tunneli! Se oli ahdistavan kapea, mutta eipä minulla juuri ollut vaihtoehtoja. Keskitin kaiken voimani itseni raahaamiseen pitkin liukkaita kiviseiniä, jotka muodostivat putken ympärilleni. Kylmä vesi sai pian sormeni tunnottomiksi, ja koko kroppani jähmeäksi, ja kohta varmaan kuolisi kehkokipuunkin… Mutta olin jo aivan vähällä saavuttaa avaramman tilan!

Sitten, kun hädin tuskin olin solahtanut aukeammille vesille tunnelista, tunsin raajojeni käyvän veltoiksi ja näköni pimenevän. Kunhan et avaa suuta! hoin itselleni pakonomaisesti, purien hampaitani yhteen niin että kirskui.

Ja varmaan noin 80% tajuttomana, kuin ihmeen kautta lilluin pintaan!

 Näkökenttäni kuhisi yhä mustia laikkuja, kun luuhistuin sen… toisen kaivon reunalle, josta olin noussut. Sen lisäksi olin turta ja voimaton… mutta ainakin olin elossa, ja kaiketi jopa turvassa!

Se inha täti tuskin seuraisi minua tänne – itse asiassa hän ei tasan tarkkaan mahtuisi siihen vedenalaiseen tunneliin! Sitäpaitsi, olin nyt maan pinnalla ja päivänvalossa… 

  Tarkemmin katsoen, olin jonkin ladon edustalla, lähellä tuttua kahvilaa, ja koulumme oli suunnilleen tien toisella puolella! Häääh?!

Kun olin hengittänyt syvään jonkin aikaa, voimieni palautuessa vähitellen, päätin soittaa Skeemeelle. Taskussani muhinut kännykkäni oli sentään mainosten mukaisesti kestänyt vettä ja kolhuja!

Kaikki oli tapahtunut nopeammin kuin saatoin edes uskoa – Skeemee oli yhä koulun pihassa, bussia odottelemassa! Tokaisin, että minulla oli hänelle tärkeää kerrottavaa, ja päätimme tavata siinä viereisessä kuppilassa.

-Mitä on tapahtunut?! Skeemee tivasi välittömästi, kun näki minut parin metrin päässä, -Kuinka saavut tuosta suunnasta ja… hei, olet likomärkä! Miksi?!-Se on oikeastaan pitkä tarina, vaikka tapahtuikin nopeasti, huoahdin voipuneena, -Mutta näännyn kohta nälkään! Hankitaan jotain purtavaa ensin, ja kerron sinulle sitten pöydän ääressä. 

  Lopultakin olin selostanut koko epämiellyttävän seikkailuni Skeemeelle, samalla kun hotkin kreikkalaista salaattia.

-En vain… tajua! Skeemee haukkoi henkeään, -Tuo on niin… älytöntä! Ja karmivaa, tietenkin!

-Niin… en minäkään sitä oikein pysty sisäistämään, vaikka koin sen itse, jupisin, -Ja luulenpa, että puheet Rintistä… luulenpa että se Rintti on todellinen! 

-Siltä vähän vaikuttaa… Skeemee ravisteli päätään hitaasti, pöllämystyneen näköisenä.

-Joten… mitä me voisimme tehdä asian suhteen? kysäisin. -Tehdä? Skeemee hätkähti hiukan, -Emme kai mitään? Tarkoitan, että mitä me edes voisimme tehdä? Paitsi olla valppaita, huolehtia toisistamme ja vältellä arveluttavia paikkoja, kuten hylättyjä kellareita sun muita…

-Eikö meidän sinun mielestäsi pitäisi kertoa poliisille? tiukkasin, kohottaen toista kulmakarvaani. 

-Ei! Skeemee älähti äkkinäisesti. Sitten hän näytti hieman nolostuneelta vaistomaisen, jyrkän reaktionsa vuoksi.

-En usko, että heihin voi luottaa, hän lisäsi hiukan välttelevästi, katsomatta minua suoraan silmiin.

-Miksi olet sitä mieltä? vaadin aitoja vastauksia.-No… Skeemee aloitti vaisulla äänellä, -Minun setäni on… tai oli… lainsuojaton. (Skeemee punastui vaivaantuneena) Eräänä päivänä hänet lopulta saatiin pidätettyä, ja muka vietiin vankilaan… Mutta kun menimme sinne häntä tapaamaan, häntä ei löytynyt koko linnasta, ja meille sönkötettiin vain puolijauhoisia selittelyjä, että hän oli justiinsa päässyt pakoon. Mutta jos hän todella olisi karannut, hän olisi ottanut meihin yhteyttä jollain konstilla, ennemmin tai myöhemmin… ja nyt on kulunut jo yli kaksi vuotta ilman jälkeäkään hänestä!

-Vihjailetko, että hänet ehkä raahattiin Rinttiin? mumisin typertyneenä. 

-Ties vaikka olisi! Skeemee sanoi, -Entä jos heillä on siellä maan uumenissa jotain salaisia käsittelyjä rikollisille? Siis… valonarkoja sellaisia? Kuten aivopesua?

-Kuten sanoit… ties vaikka olisi, mutisin, -Mutta… mistä sinä tuon koko teorian tempasit?

-Enpä tiedä, Skeemee kohautti olkiaan ja huokasi, -Ehkä se on vain minun villiä mielikuvitustani… Mutta ainakin minulla on vahva vainu siitä, ettei jepareihin kannata luottaa! 

Itse en ollut varma mitä mieltä olisin. Saattoihan olla vain, että Skeemeen… sukuhistoria oli istuttanut hänen takaraivoonsa syvän antipatian lainvalvojia kohtaan. Mutta toisaalta – hän saattoi aivan yhtä hyvin olla oikeassa! Jos se Rintti-systeemi tosiaan oli jotain suurta, taitavasti kätkettyä ja huolella järjestettyä, oli varsin mahdollista, että siihen oli sekaantunut vaikutusvaltaista väkeä, kuten hallituksen heppuja.

-Hmm, no ehkä meidän sitten ei kannata mennä poliisien pakeille… hymisin viimein mietteliäänä, ja seurasi pitkä hiljaisuus. 

Veikkaan sen johtuneen siitä, että tunsimme sekaantuneemme johonkin valtavaan ja tyrmistyttävään, ja koimme miltei velvollisuudeksemme puida asiaa perin juurin… mutta loppuen lopuksi, kumpikaan meistä ei keksinyt enää sanottavaa aiheesta!

-Muuten… tiedän, että sinulla on ollut tosi outo ja uuvuttava päivä, mutta huvittaisiko sinua vieläkin… Skeemee lopulta vaihtoi puheenaihetta.

Oivalsin oitis, mitä hän tarkoitti – olimme jutelleet aikaisemmin, että Skeemee voisi tänään esitellä minulle kamppailulajien harrastajien kerhotalon!

-Tottakai! hihkaisin innoissani, -Mutta minun täytyy vain vaihtaa nämä märät vaatteet, ja kestää jonkin aikaa matkata kotiin ja takaisin… joten itseasiassa en olekaan varma… 

-Voit tulla meille ja lainata vaatteita minulta! Skeemee lupasi ja loi minuun lämpimän hymyn, -Kerhotalo on ihan talomme lähettyvillä! 

***  Kerhotalo oli kotoisa, itämaisen tyylinen rakennus, josta löytyi harjoittelutilat sekä sisältä että ulkoa, viihtyisästi sommitellusta puutarhasta.

Oli kiehtovaa tavata muita täkäläisiä kamppailulaji-intoilijoita, kuten Teitogyan veljekset…

 Heillä molemmilla on… höm… mieleenpainuvan persoonallinen, varsin värikäs vaatetyyli, ja olen tainnut nähdä heidät jossain aikaisemminkin. Kenties kaupungilla, tai hyvin todennäköisesti koulussa, sillä hekin ovat teini-ikäisiä.Kumma kyllä, uskon nähneeni kerhotalolla  jopa vilauksen Kibessistä, hienohelmojen kuningattaresta! Mutta hän häippäsi jokseenkin samana hetkenä, kun minä ja Skeemee ilmaannuimme paikalle. Hänen on täytynyt olla vain läpikulkumatkalla tai jotain! En sitten millään pystyisi kuvittelemaan vakavissani Kibessiä sparraamaan jonkun kanssa… iänikuisine korkokenkineen, huikentelevaisine kampauksineen, korukekoineen ja kaikkineen…

 Skeemeen kanssa otteleminen oli myös kiehtovaa… lievästi ilmaistuna!

 Olin toki osannut odottaa, että hän olisi melko etevä…

Helaicka uhitteli, että kirjoittaisi artikkelin koulun lehtee… ehkä jopa paikalliseen uutislehteen, siitä, kuinka tanssijat oli valittu väärin perustein. Hänen mielestään, kauneudella ja karsimalla olisi kuulunut olla enemmän merkitystä – ei pelkästään ketteryydellä!

Pah! Typerä ajatus joka tapauksessa, ja ihan kuin Helaicka muka olisi millään tavoin meitä muita filmaattisempi.

No, huonot uutiset puolestaan ovat… että meidän on pidettävä hirveitä asuja seuraavassa tanssinäytöksessämme! Muhkeassa, violetin kirjavassa ballerina-mekossa, hillittömässä hiuskoristeessa, lukuisissa kaulakoruissa ja raajoihimme liimatuissa kimalle-paperin riekaleissa… tunnen oloni puoli-alastomaksi sirkuspelleksi! 

***

Joinain päivinä, minulle tulee kaamea tunne, että koulumme käy hetki hetkeltä omituisemmaksi. Esimerkiksi tänään.

Kuten aina, aloitimme liikuntatuntimme kokoontumalla piiriin ja viettämällä laululeikki-tuokion, joka tuo vahvasti mieleeni esikoulun.

Sen jälkeen, meidän oli tarkoitus pelata sählyä, joka on yksi suosikki peleistäni… mutta yllättäen kaikki vaikuttivat äärimmäisen vastahakoisilta ideaa kohtaan!

-Emmekö voisi mieluummin harjoitella siivoamista? Tekabi ränisi.

Luonnollisesti oletin, että kyseessä oli vain ironinen vitsi  – hänen tapansa osoittaa, kuinka vähän hän tosissaan hinkui pelaamaan sählyä.

-Olkoon sitten, opettajamme naurahti, minkä tulkitsin myös vitsiksi.

Mutta ennenkuin ehdin oikein käsittää mitä oli tekeillä, jokainen oli rynnistänyt varastohuoneeseen, ja palasivat moppien ja ämpäreiden kanssa!

Yhdessä hujauksessa kaikki, paitsi minä, Skeemee ja Lylaicke, kuurasivat jumppasalin lattiaa tarmokkaasti! Minulla oli hankaluuksia uskoa silmiäni. He siis toden totta mieluummin heiluttivat lattialuuttuja kuin sählymailoja?!

Sitäpaitsi, olisin kuvitellut, että Lylaicke, jos kukaan, saattaisi innostua mokomasta hourahtaneesta “liikuntamuodosta”, mutta ilmeisesti hän riehaantui hoopoista ideoista vain, jos ne olivat hänen omiaan.

Me kolme silmäsimme toisiamme merkitsevästi, livahdimme käymälään yksitellen, ja piilottelimme siellä lopun liikuntatunnin ajan.

Kun koulupäivä lopulta oli ohi, ja olimme juuri poistuneet rakennuksesta, tajusin, että olin unohtanut takkini äidinkielen luokkaan.

-Minä odotan täällä, ja sanon bussikuskille että venaisi sekunnin, jos hän on ajoissa, Skeemee huikkasi perääni, kun pinkaisin takaisin koulua kohti.

Olin vähällä kolaroida Sanewen kanssa eteishallissa.

-Miksi olet menossa takaisin sisälle? Sanewe tiedusteli neutraaliin, lähes ystävälliseen sävyyn!

-Unohdin takkini äikänluokkaan, huohotin.

-No, tuo on nopein reitti sinne, Sanewe hymyili, ja osoitti muuan käytävää, -Kävele vain suoraan kunnes saavut rappusille, ja kun nouset ne ylös, näet äidinkielen luokan vasemmalla.

-Öh… kiitos vinkistä, jupisin, ja kangistuin hetkeksi paikoilleni puhtaasta hölmistyksestä.

Seurasin katseellani Sanewe Bekassavia, kun hän tepasteli rauhallisesti pää-sisäänkäyntiä kohti. Mieleeni muistui, että Helaicka oli tänään pysynyt kotonaan, flunssan kourissa. Entä jos… Sanewe ei oikeasti ollut läheskään niin häijy kuin miltä hän vaikutti Helaickan seurassa? Ehkä hänen ilkeytensä oli kokonaan Helaickan vaikutusta?

Kohautin olkiani, ja suunnistin huolettomana siihen käytävään, josta Sanewe oli minulle vihjannut.

Mutta kuljettuani jonkin aikaa aloin saada pahaenteisiä aavistuksia. Tuntui kuin käytävä olisi vain jatkunut jatkumistaan, ja se oli niin autiokin… Oliko äidinkielen luokkamme tosiaan ollut näin kaukana?

Sitäpaitsi, käytävä näytti muuttuvan aina vain ränsistyneemmäksi, mitä pitemmälle pääsin. Maali lohkeili seinistä, tiilenpalasia ja tomua lojui kekoina siellä täällä…

Ja… lattia! Jokin siinä ei kerta kaikkiaan… ollut kohdallaan!

Katsoin lattiaa, koettaen arvioida sen suoruutta… ja äkisti minua alkoi huimata pahemman kerran! Tuntui kuin lattia olisi lainehtinut jalkojeni alla. Kiedoin käteni pääni ympärille alkaessani horjua.

Aivan kuin tilanne ei olisi ollut tarpeeksi paha, yhtäkkiä valotkin sammutettiin! Siis suurin osa niistä ainakin – onneksi sentään jotkin pikkuiset hätävara-valaisimet hohtivat jossakin. Koulua oltiin kai jo sulkemassa, ja kaikkien oppilaiden kuviteltiin poistuneen.

Luuhistuin lattialle, odottaen inhan huimauksen hellittävän. Pökerryttävän epätasaisen lattian lisäksi en ollut tainnut syödä tarpeeksi lounasta.

Aivan yllättäen, kuulin raskaiden askelten kaikuvan käytävällä, saapuen lähemmäs. Tai… oikeastaan ne eivät olleet pelkästään raskaita askeleita. Ne olivat pikemminkin… raivokkaita tömähdyksiä, joilla varta vasten yritettiin aiheuttaa kovaa meteliä… tai saada käytävä romahtamaan??

Järjetöntä tai ei, sinä silmänräpäyksenä kun kuulin töminän, paniikki iski minuun ylivoimaisena. Niin rajuna, että olin liian kauhuissani edes nostaakseni katsettani jysäysten suuntaan.

Kun ääni lähestyi entisestään, huomasin, että tömähdyksiä seurasi jonkinlaiset karkeat kolahdukset. Ikäänkuin kivilaatat olisivat raapineet toisiaan ja sitten törmänneet?

Tilanne tuntui unenomaisen epätodelliselta, ja samea fiilikseni ei varmasti parantanut asiaa. Oloni oli liian hutera pakenemiseen, joten konttasin pöydän alle…

 …kun joku tuli yhä lähemmäs lattialaattojen rymistessä.

-

  Niin, ystävilläni siis on varsin rattoisaa Shiwwongia pelatessa, se on luonut keskuuteemme joukkue-henkeä ja lähentänyt välejämme…

Mistä tuleekin mieleeni, että nykyään Lylaicke ja Meckyes ovat vakituinen osa kamupoppootamme! Muut tytöt suhtautuvat heidän satunnaisiin oikkuihinsa todella hyvin – itseasiassa he näyttävät olevan sitä mieltä, että pöhköt päähänpistot vain tekevät kaksosista kiehtovampia persoonia!

Mutta takaisin Shiwwongiin. Minua ilahduttaa nähdä ystäväni iloisina ja sitä rataa… 

Mutta ainoa ongelma on, että minä en piittaa tuosta pelistä pätkääkään! Ensinäkään, pallopelit eivät koskaan ole oikein olleet minun juttuni, ja Shiwwong on vieläpä hermostuttavan monimutkainen pallopeli! Kuinka voisi antaa aidosti parastaan, pyrkien voittoon sydämensä halusta, kun alati täytyy pitää mielessään läjäpäin epämääräisiä sääntöjä?

Ystäväni sanovat, että jos vain pelaisin tarpeeksi ahkerasti, ennen pitkää sisäistäisin säännöt, enkä joutuisi pähkäilemään niitä yhtenään… Mutta en näe pointtia moisessa urakassa. Peli ei edes näytä erityisen hauskalta!

Sitäpaitsi, mielestäni pelaamiseen tarvitaan aivan liian paljon kaikenkarvaista rekvisiittaa (pelkkä kikka rahastaa, oletan), ja ennenkuin pääsee pelaamaan, kestää iäisyyksiä asetella sälä pelikentälle. Mutta sitäkin armottomampi vaiva on kamojen kantamisessa paikan päälle! Jokainen meistä joutuu roudaamaan urheilukentälle suuren laukun, jotta saisimme kaiken tarvittavan mukaan!

 No, Lylaicke sentään ei myöskään ole  kovin intohimoinen pelin suhteen. Mutta kuten tavallista, hän käyttäytyy kahjosti. Hän yleensä liittyy peliin, ja pelaa sitä ihan hutiloiden, rikkoen sääntöjä jatkuvasti ja hädin tuskin panostaen suoritukseensa vasemmalla kädelläänkään. Mutta kun joku valittaa hänen käytöksestään, hän väittää, ettei hän koskaan oikeasti ollut pelissä mukana, ja piittaamattomana suuntaa seurakseni penkille, jossa joko katselen muiden peliä, lueskelen tai kuuntelen mp3-soitintani (tai kaikkia näitä yhtä aikaa).

Tosin tuokion kuluttua, Lylaicke saattaa jälleen hiippailla kentälle, ja pilata pelin koikkelehtimalla ympäriinsä, muka pelaten mukana!

Eräänä lauantai-iltapäivänä, ystäväni olivat jälleen raahanneet minut mukanaan urheilukentälle. Kun olin hetken aikaa katsellut Lylaicken hyppelehtimistä ja holtitonta hykertelyä, sekä Bluen karjumista hänelle (Blue puolestaan ottaa pelin ihan liian vakavasti – kuin kyseessä olisi elämä ja kuolema), haukottelin ja päätin lukea.

Pian tempauduin mukaan lumoavaan tarinaan, jossa muuan poika… 

  -Miksi muut nuoret eivät päästä sinua pelaamaan? kysyi kummallinen, tuntematon mies vieressäni 

Hätkähdin pahanpäiväisesti! En ollut huomannut lainkaan, kun hän oli istuutunut siihen!

Mutta järkytyksen jälkeen, minua alkoi risoa perin juurin hänen kysymyksensä luonne. Oikeasti, olettivatko kaikki minut ensimmäistä kertaa nähdessään, että olin ujo ja avuton hylkiö? Oliko ulkonäössäni jotain siihen viittaavaa??

-Näytänkö mielestäsi luuserilta? tiuskaisin.

-Ei… et toki, mies mumisi hajamielisesti, -Sinulla vain oli surullinen katse silmissäsi 

-Naamani on kai sitten synnynnäisesti nyrpeän näköinen, urahdin, -Ai niin, ja nuo muut itseasiassa jatkuvasti inttävät, että pelaisin heidän kanssaan. Minua ei vai huvita, muistin juuri ja juuri lisätä.

-Voi sinua, menet mielelläsi vastavirtaan… mies hymisi, ikäänkuin itsekseen. 

-Mitä meinaat?! tiukkasin. Toinen asia (kaiketi hissukkamaisen ensivaikutelmani lisäksi),  joka nosti karvani pystyyn kiukusta, oli vieraat ihmiset, jotka kuvittelivat tuntevansa minut.

-No, olet vastustanut Hailuodon arvojärjestystä: uhmannut Helaicka Sogakesia, tehnyt Sinishon kaksosista suhteellisen suosittuja…

 Hetken häkeltyneen hiljaisuuden jälkeen kivahdin:

-Mutta sehän on täysin luonnollista! Asiat muuttuvat!

 -Niin… mutta se saattaa johtaa sinut hankaluuksiin näillä main. Siis asioihin sekaantuminen, ymmärräthän, mies mutisi. Hän vaikutti yhä poissaolevalta, mutta nyt hänen äänessään oli varoittava, jopa hivenen turhautunut sävähdys.

-Sekaantuminen? toistin pöyristyneenä logiikan puutteesta, ja takuulla paljon turhautuneempana kuin tuo mies, -Sitä kutsutaan elämäksi! Kuinka voisi elää sekaantumatta mihinkään? Ja jos se on mahdollista, ei minua ainakaan innosta kokeilla moista!

 -No jaa… mies hymähti kuin ei olisi kuunnellut ollenkaan, -Joka tapauksessa, sinun olisi parasta kaikota tästä kirotusta kaupungista niin pian kuin mahdollista! Ennenkuin päädyt… Rinttiin!

  -Mikä se on? älähdin, mutta mies oli jo lähtenyt hiipimään suoraan pusikkoon, kuin mestarivaras jossain kehnossa piirretyssä.

Heti kun hän oli poissa näkökentästäni (eli hyvin uskomattoman äkkiä) koko keskustelu alkoi tuntua epätodelliselta, niinkuin se olisi ollut vain jokin höperö päiväuneni.

Itseasiassa… ehkä asia olikin juuri niin? Ehkä olin nukahtanut penkillä hetkeksi… Ei, kun olin rehellinen itselleni, tiesin olleeni valveilla. Mutta mitä jos olinkin sekoamassa??

Oli miten oli, ystäväni näkyivät viimein saaneen Shiwwong-matsinsa päätökseen. Eli oli aika poimia kaikki krääsä kentältä, ja kantaa painavia kasseja parin kilometrin ajan jalan. Huoh…

Kun olimme vihdoin viimein pakanneet tavaramme ja ottaneet muutaman askeleen, kompuroin ja menetin otteeni, kaikkien kantamusteni levähtäessä maahan. Kaverini vain hekottivat kömpelyydelleni kuin mitkäkin vajakit, paitsi Meckyes, joka kyräili sotkua paheksuvasti, ja Lylaicke, joka näytti vain tylsistyneeltä ja kärsimättömältä lähtemään liikkeelle.

Yllättäen, Blue heittäytyi tavallaan huomaavaiseksi, karjuen muille:

-Millaisia kavereita te oikein olette? Auttakaa häntä ja vähän äkkiä, älkääkä vain mulkoilko kuin aivokuolleet lehmät!

Eikä hän pelkästään nauttinut pomottelusta, vaan auttoi itsekin tavaroiden poimimisessa…

Myöhemmin Skeemee, Lylaicke ja Meckyes olivat tulleet meille matkassani, ja istahdimme juomaan kupilliset kuumaa kaakaota.

-Muutekseen… tiedättekö sattumoisin, mitä Rintti… aloittelin kysymystä, mutta Meckyes pomppasi salamana pystyyn.

-Voi Luoja! hän kirkaisi villi katse silmissään, -Ne äänet, joita joskus kuulin, ja luulin niiden olevan…

Sitten hän ampaisi tiehensä paniikissa.

-Öh… se Rintti on itseasiassa pelkkä urbaani legenda, Lylaicke takelteli nolostuneella äänellä, -Ja Meckyes… hän nyt sattuu kammoamaan sitä. Hän kuvittelee pakkomielteisesti, että talomme alla…

-Legenda kuuluu näin! Skeemee keskeytti odottamattoman tuimasti, -Hailuodon alla on muka jotain muinaisia tunneleita, ja jotkut sairaat mutta vaikutusvaltaiset hyypiöt pitävät siellä porukkaa vankina, vähän niinkuin tosi-TV:n tapaisena julmana viihteenä. Sen pituinen se! Kyseessä on päivänselvästi pimahtanein salaliittoteoria, mitä koskaan on hourailtu kokoon. Siinä se.

-Juuri niin! Lylaicke töksäytti painokkaasti, -Hmm… minneköhän Meck meni? Alkaa olla myöhäkin, ja kaikkea…

Outoa, tähän mennessä Lylaicke oli aina antanut Meckin säntäillä tiehensä ihan vapaasti, uhraamatta hänen sijainnilleen puolta ajatustakaan.

-Niinpä, se hemmetin yleinen kotiintulo-aika! Kytät saattavat napata hänet! Skeemee kiljahti, ja ponkaisi pystyyn kiireesti, -Minä etsin häntä pihasta!

Yhä oudommaksi kävi! Skeemee ei todellakaan ollut sitä tyyppiä, joka hössötti hölmöistä asioista. Ja oli totta vie mitä hölmöin asia pelätä, että poliisit pidättäisivät Meckyesin siitä hyvästä, että hän oleskeli syrjäisellä pihallamme, aivan kylän laidalla, noin kolme minuuttia alaikäisten yleisen kotiintulo-ajan jälkeen!

-Minä puolestani voisin haeskella häntä… autotallista! Lylaicke jupisi ja pinkaisi pois.

Kohautin olkiani ja suuntasin kohti huonettani, ajatuksiini vaipuneena. Miksi ystäväni olivat yhtäkkiä järjestäneet moisen kalabaliikin?

Miksi he olivat niin innokkaita löytämään Meckyesin… vai olivatko he vain innokkaita jättämään kaakaonsa juomatta? Oliko kaakaossamme jotain vikaa… ?

Pöh, tuon täytyi olla kaikista typerin vaihtoehto harkittavaksi. No, olivatko he sitten kenties harvinaisen haluttomia keskustelemaan Meckyesin fobioista? Tai siitä, että hän… kuuli ääniä?

Aukaisin oven, ja näin paljon puhutun Meckyesin…

Sillä välin, Skeemee oli ulkosalla. Hän ei etsinyt Meckyesiä, vaan kyhäsi keksejä Ekalmen automaattisella  keksikoneella. Hän kaipasi keksejä – ja raikasta ilmaa – saadakseen hermonsa kuriin.

Hän huokasi. Tietenkään Meckyes ei ollut täällä. Hän oli havainnut Meckyesin luikkivan Ekalmen ja tämän siskon kamarin suuntaan. Skeemeetä harmittivat hänen omat, epärehelliset elkeensä, mutta hänet oli kasvatettu aina kätkemään hermostuneisuutensa, ja se toimintamalli oli pinttynyt syvälle hänen selkä-ytimeensä.

Totuus oli, että kukaan ei mielellään jutustellut Rintistä. Ei se pelkästään Meckyesiä karmaissut – se karmi kaikkia.

Musiikintunnilla Helaicka ja Sanewe (olin saanut selville, että tummahiuksisen ilkiön nimi on Helaicka Sogakes, kun taas maantienruskea-kuontaloinen maanvaiva on Sanewe Bekassav) olivat sabotoineet äänentoiston asetuksia. Sen tuloksena, minun mikkini sai äänen kuulostamaan karmean korisevalta ja kovin kantavalta! Tietenkin minä ja opettaja hoksasimme muutamassa sekunnissa, että jokin oli vialla. Mutta sekin hetki riitti saamaan minut inhottavan nolostuneeksi “ääni näytteestäni”, joka ei millään voinut mennä keneltäkään ohi korvien!

Sitten, historian tunnin sijaan, taidekurssin oppilaat esittivät meille näytelmän. Otaksuin, että näytelmän katselu olisi mennen tullen hupaisampaa kuin puisevan historian-opettajamme monotonisen äänen kuuntelu…

Mutta niin varmaan! Näytelmä oli painajaismaisen surkea, ja niin “taiteellinen”, että hädin tuskin ymmärsin ollenkaan mitä siinä oli meneillään! Ainoa asia jonka (kai?) käsitin oli, että se kertoi pikkupojan ja aran muumion ystävyydestä. Naurettavaa kyllä, pikkupojan roolissa oli keski-ikäinen opettaja…

Välitunnilla, pahiksen näköinen jätkä, jolla oli useita lävistyksiä, paksut mustat kajaalit, mustat hanskat ja keinotekoinen, pitkä metallikynsi vasemman kätensä etusormessa, lampsi luokseni.

-Sinulla kuulemma on tappelutaitoja? hän peräsi haastavaan sävyyn.

Olin ottanut opiskeni kohtaamisestani Helaickan ja Sanewen kanssan, enkä suhtautunut heppuun turhan avomielisesti.

-Kukas sinä olet sitä utelemaan? tiukkasin kylmällä, syvän epäluuloisella äänellä.

-Nimeni on Blue, jätkä töksäytti kärsimättömästi, -Osaatko siis tapella vai et? Vai oletko liian nössö kertomaan?

Aloin olla kurkkuani myöten täynnä sitä, että minua kohdeltiin kuin häpeilevää luuseria tai jotain… Minulla ei ole aavistustakaan, mistä koulumme riitapukarit olivat saaneet sen vaikutelman, että olin turvallinen kohde kiusanteolle, mutta se tulisi muuttumaan!

-Ei sillä että se sinulle kuuluisi, mutta… jep, osaan jonkin verran Kung Fua, vastasin itsevarmasti, ja tuijotin poikaa tuimasti suoraan silmiin.

Hän ei silti perääntynyt, vaan astui entistä lähemmäs.

-Ihan tosi? Näytäpä sitten minulle mitä osaat! hän yritti haastaa riitaa.

-Hah! tuhahdin, -Ehdotatko, että alkaisimme tapella tässä ja nyt, keskellä koulun pihaa?!

-Joo, hän kohautti olkiaan pahansuopa virne kasvoillaan.

-Etkö luule, että opettajat… aloitin, mutta hän katkaisi lauseeni lyhyeen:

-Ja miksi sinä niistä piittaat? Taidat sitten kuitenkin olla melkoinen mammari…

Äkisti pilkkaamisen ja vastoinkäymisten sietokykyni kerta kaikkiaan täyttyi. Kaikessa turhautuneisuudessani, tunsin oloni heppoisesti padotuksi tulivuoreksi.

-NO OLKOON SITTEN!!! karjuin, -KÄY PÄÄLLE JOS USKALLAT!

Jos kyseessä olisi ollut kunnollinen Kung Fu -ottelu, olisin varmaan päihittänyt hänet kevyesti. Mutta arvokkaan kamppailun sijaan hän loikkasi niskaani kuin raivohullu karhu, käyttäen hampaitaan ja kynsiään (jopa sitä metallista, auts!), mätkien minua repullaan, viskoen soraa päälleni, nyhtäen hiuksiani…

…mutta lopulta, pitkän ja näännyttävän nyrkkitappelun jälkeen, lakosin hänet joka tapauksessa. Nyt tosin olin yltä päältä mudassa, kun taas hän ruhjeilla!

Outoa on, etteivät opettajat sekaantuneet kertaakaan! Jopa opettaja, joka varta vasten oli valvomassa välituntia, teeskenteli ettei huomannut mitään! Kaiken aikaa, hän muka oli luonnottoman syventynyt keskustelemaan erään oppilasryhmän kanssa. Toisin sanoen, teinit vastailivat vaivaantuneina  hänen loputtomiin kysymyksiinsä, ja loivat häneen toistuvasti “jätä meidät jo rauhaan”-mulkaisuja.

Jospa opettajatkin pelkäsivät Bluen käyvän heidän kimppuunsa? Metallikynsineen?

Kun katsoin pahoja mustelmia Bluen naamassa, aloin itseasiassa sääliä häntä! Toki hän oli ketale, ja oli saanut ansionsa mukaan… mutta toisin kuin Helaicka ja Sanewe, saatoin aistia, ettei Blue ollut ilkeä lämpimikseen, tai korottaakseen statustaan. Hänen raivokkuutensa määrä ei voinut kummuta silkasta pahansisuisesta luonteesta – taustalla oli todennäköisesti raskaita ongelmia.

Sen lisäksi minua tavallaan hirvitti oma voimani. Jos saatoin satuttaa jäntevää ja sitäkin ärhäkämpää pojankoltiaista, joka ennen kaikkea lieni kokenut rähinöitsijä… Niin, jos joku päivä pimahtaisin ja muuttuisin väkivaltaiseksi raivopääksi, olisin vaarallinen!

Olisi kai parasta jotenkin työstään vihansa hallintaa! Jonkin sortin mietiskelyllä, kenties? Ei sillä, että luultavasti koskaan muuttuisin raivohulluksi retaleeksi… mutta silti minua karmaisi. Ei kai koskaan voi olla liian varma?

-Miksi olet ihan mutainen? Skeemee kysyi, kun astuin tyttöjen pukuhuoneeseen ennen liikunnantuntiamme.

-Miksi sinä siitä piittaat ? vastasin ärtyisästi.

-Tottakai piittaan! Skeelee huudahti, -Olethan paras ystäväni!

Sitten hän yhtäkkiä halasi minua hartaasti, likaisuudestani huolimatta! Tunsin lämpimän aallon täyttävän sisimpäni, huuhtoen tiehensä kaikki huoleni.

Sitten selostin Skeemeelle jokaisen yksityiskohdan äskeisestä kahakastani.

-Minä tapan veljeni tuosta hyvästä! Skeemee päivitteli, ilmeisen kiivastuneena.

-Öh… ai mitä? mumisin aivan ymmälläni.

-Hän on aina ollut varsinainen tappelupukari, mutta tähän mennessä hän on sentään jättänyt minun kaverini rauhaan! Skeemee murisi.

Hetken ajan vain toljotin häntä yhä hölmistyneempänä. Sitten pikku hiljaa tajusin… että Blue oli hänen veljensä!

Vaivaantuneen hiljaisen hetken jälkeen Skeemee lisäsi:

-Muuten… Olen pahoillani kuin olin niin kärttyisä eilen. Olet oikeassa  – kyllä minulla on sukunimi. En vain… pidä siitä.

-Mutta voit kertoa sen minulle! En naura… tai mitään, vakuuttelin.

-Noh… se on Kawizai, Skeemee inahti ujolla äänellä, vilkuillen varpaitaan.

Lisää vaivaantunutta hiljaisuutta seurasi. Sikunimellä “Kawizai” näet on melkoinen maine. Sen sanominen, että on Kawizai, on melkein sama kuin suoralta kädeltä  toitottaisi sukulaistensa olevan lainsuojattomia. Mutta… ehkä se maine oli pahasti ajastaan jäljessä? Niin sen täytyi olla!

-Hei, se on ihan ookoo… henkäisin lopulta, kun en keksinyt parempaakaan sanottavaa.

Keskustelumme päättyi, sillä meillä oli jo kiire valmistautua liikuntatunnille. Päätin välttää hikoilemista, vaikka se saattaisi alentaa arvosanaani, jotta voisin kulkea loppupäivän jumppavaatteissani niiden kuraisten kuteiden sijaan!

Liikunnan jälkeen päätin viimeinkin etsiä Sinishon kaksoset käsiini. Hortoiltuani ympäriinsä hyvän tovin, löysin heidät nököttämästä harvoin käytetyillä rappusilla.

-Moi… henkäisin, astellen lähemmäs heitä, -Öh… Miksette hengaile muiden kavereidenne kanssa?

-No arvaapa mitä?! Meillä ei ole muita kavereita! Meckyes kivahti kitkerällä, nenäkkäällä äänellä.

-Rauhoitu nyt, Meck, Lylaicke mutisi, ja luulin hänen olevan minun puolellani, mutta sitten hän jatkoi samaan, happamaan sävyyn kuin Meckyes:

-Ymmärrän kyllä, ettet halua pilata mainettasi hengailemalla meidän kanssamme, kun olemme niin epäsuosittuja ja kaikkea! Tietenkin sinun on mielisteltävä hienostelijoita, ja…

-Olette käsittäneet aivan väärin! keskeytin, -En minäkään pidä snobeista, enkä hengaile heidän kanssaan enää! Minulla ei ole kerta kaikkiaan mitään teitä vastaan! En edes tiennyt, ettette ole suosittuja. Minulla on vain ollut kiireitä, enkä ole sattunut törmäämään teihin!

Kaksoset näyttivät pöllähtäneiltä, mutta huojentuneilta. Sitten he alkoivat pahoitella epäluuloisia oletuksiaan sekavassa kuorossa. En saanut selvää heidän tarkoista sanoistaan, mutta tajusin pointin.

He olivat kuvitelleet, että häpesin heidän seuraansa, ja aioin hyllyttää heidät iki ajoiksi! He eivät olleet tulleet puheilleni koulussa, koska olivat päätelleet, että mieluummin teeskentelisin, etten tunne heitä!

Kaikki tämä vain siksi, että olin aluksi sattumalta oleskellut Kibessin koplan seurassa, ja ilmeisesti Kibessi hienohelmaisine hännystelijöineen halveksi Lylaickea ja Meckyesiä.

Lopulta me halasimme, ja nauroimme yhdessä sille, että koko hässäkkä oli ollut silkkaa väärinkäsitystä.

Rohkaisin myös heitä tulemaan uuden kaveriporukkani messiin! Kerroin heille, etten ollut koskaan kuullut tovereideni juoruilevan muista häijysti, ja ettei heitä tainnut kiinnostaa sellainen roska kuin suosio ja status. He takuulla hyväksyisivät Meckyesin ja Lylaicken joukkoonsa.

Ja kaksoset vaikuttivat tavattoman innostuneilta kuullessaan tämän!

Sen sijaan, mieleni tyhjenee täysin. Minun on mahdotonta ajatella järkevästi, kehitellä ratkaisuja tilanteeseen ja sitä rataa. Sitten, minut valtaa pakottava tarve puuhastella jotain satunnaista. Ihan mitä tahansa, joka ei vaadi ajattelua, mutta pitää minut toimeliaana.

Tälläkertaa, panikoin ryhtymällä poimimaan marjoja viereisistä puskista! 

Tuntui kuin olisin tehnyt sitä tuntikausia, mutten kerrassaan kyennyt lopettamaan (myöhemmin tosin arvioin, että aikaa kului hädin tuskin puoli tuntia). Alitajuntani logiikka lienee, että jos lopetan, joudun todella katsomaan kinkkistä tilannettani silmiin, ja se olisi… varsin epämukavaa. (Mutta paljon hyödyllisempää, kuin poimia marjoja muina miehinä – alitajuntani täytyy olla melko pöljä!)

Tällä kertaa, olin niinkin onnekas, ettei minun totta tosiaan koskaan tarvinnut puntaroida tilannettani! Yllättäen näin pelastukseni saapuvan – linja-auton matkalla siihen suuntaan josta olin saapunut!

Sen on pakko olla menossa Hailuotoon, minne muuallekaan? tuumin valtavan huojentuneena, ja heilutin kättäni pysäyttääkseni bussin.

Astuin sen kyytiin, ja varmistin kuskilta, että se totta vie oli matkalla Hailuotoon. Vasta jälkikäteen käsitin kuinka kauhuissani olin ollut pinnan alla, sillä helpotus jonka nyt tunsin, oli niin mittaamaton!

Satuin istuutumaan parin tytön taakse, jotka olin nähnyt koulussa. He supattelivat ja kikattivat keskenään innokkaasti.

Pian minua alkoi nyppiä heidän tauoton hälinänsä, ja kaiken kukkuraksi, havaitsin heidän vilkuilevan tuon tuostakin minua, jopa vaivihkaa osoittelevan minua!

-Hei, te siellä, lausuin hyytävällä äänellä. Minua ei takuulla huvittanut hankkiutua heidän kaverikseen juuri nyt – sen sijaan tahdoin vain keskeyttää heidän rasittavan sipinänsä, ja saada heidät tajuamaan, että olin tietoinen heidän eleistään.

-No mutta moi! ruskeatukkainen typykkä lirkutteli imelällä, mutta katalalla äänellä.

-Sinä siis olet niiden kaheli-kaksosten uusi ystävä, ivaili toinen tyttö, jonka hiukset olivat kinuskinväriset.

-Mitä te kuvittelette tietävänne minun elämästäni? älähdin hieman säikähtäneenä siitä, että he itse asiassa olivat tienneet jotain, jota heidän kaiken järjen mukaan ei olisi kuulunut tietää!

En edes ollut hengaillut Lylaicken ja Meckyesin seurassa koulussa, ja panen pääni pantiksi, etteivät he olleet rupatelleet minusta noille inhottavan oloisille pimuille, jotka nimittivät heitä kaheli-kaksosiksi.

Molemmat tytöt purskahtivat nauruun.

-Mikä nyt on noin hulvatonta? tiuskaisin, kun hei eivät tuntuneet koskaan lopettavan hirnumistaan.

-Katsos, täällä Hailuodossa… ihmiset yksinkertaisesti tietävät, brunetti vastasi viimein, -Sinun täytyy vain tottua siihen!

-Minä esimerkiksi tiedän, että isäsi on jonkin sortin ärhäkkä erakko, toinen tyttö pilkkasi.

-Hei! karjaisin loukkaantuneena, -Tuo oli… tosi liioiteltua!

Jälleen kerran tytöt ryhtyivät kihertelemään raivostuttavalla tavalla, viis veisaten kommentistani.

-Tiedämme myös, että olet rutiköyhä! ruskeahiuksinen pimu, joka vaikutti olevan kaksikon “keulahahmo”, julisti leuhkasti.

-Sekään ei pidä paikkaansa! ärisin, tuntien hinkua nousta penkiltäni, tarttua kumpaakin tyttöä kaupuksesta ja ravistella heitä raivokkaasti, -Emme ehkä ole rikkaita, mutta ei se tarkoita, että olisimme sairaan köyhiä myöskään.

-Vaikuttaa siltä, että tiedän sinusta enemmän kuin sinä itsekään! brunetti oli vähällä tukehtua häijyyn hilpeyteensä, -Tiesitkös, että jopa hankkiakseen sen teidän surkean kopperon, isäsi tarvitsi suuren lainan pankista… jonka minun isäni sattuu omistamaan!

-Ei meidän talomme mikään koppero ole! Ihan kunnollinen talo se on! räyhäsin.

-Niin varmaan, brunetti pyöräytti silmiään, -Tosi “kunnollinen” talo, jossa on vain kaksi huonetta… ja yhdistetty keittiö ja olkkari.

-Älä vain unohda vessoja! vaaleampi tyttö huudahti teennäisen myötätuntoisella äänellä, ja he molemmat räkättivät keuhkonsa pihalle!

-No missäs itse sitten asut? Palatsissa, jossa on kaksitoista tarpeetonta tassisalia, arvatenkin? tiukkasin, yrittäen kuulostaa kyyniseltä. Olin juuri oivaltanut, että aikaisempi, puolustautuva asenteeni oli vain tehnyt sananvaihdostamme tuhat kertaa nolostuttavamman minulle.

Minun olisi alusta alkaen pitänyt käyttäytyä piittaamattomasti… mutta olin hämmentynyt niin pahasti noiden tyttöjen yllättävästä ilkeydestä, etten ollut osannut harkita sanojani. Tästä lähtien, pitäytyisin aina tunnekylmänä, varautuneena ja hivenen vihamielisenä, luottamatta kehenkään! No okei, ei nyt sentään… mutta… arrrgh!

-Hei, sinun on aika häipyä hökkeliisi! beige-hiuksinen tyttö huudahti virnuillen.

Hän oli oikeassa – minun oli aika nousta bussista, minkä tein äärimmäisen mielelläni!

Loppupäivän vain kalastelin isän kanssa. Kuten yleensä, hän ei paljoa jutellut, mutta tällä kertaa minäkään en ollut puheliaalla päällä, ja tunsin välillämme odottamattoman, hienovaraisen yhteyden.

Isä sai onkeensa monenlaisia kiintoisia kaloja – pallokaloja, meduusoja, lohikäärme-ankeriaita, pikkuisia haita ja vaikka mitä!

Minä puolestani onnistuin pyydystämään pelkkiä kuvottavia jättiläis-sammakoita! Isä sanoi niiden olevan arvokkaita ainesosia joihinkin ranskalaisiin ruokalajeihin, mutta minua ne ällöttivät niin sanoinkuvaamattomasti, että teki mieli vain viskata ne takaisin niihin mutaisiin koloihin joista ne olivat esiin rönynneet.

Juuri kun pohdin, että tästä päivä ei varmasti enää pahene, sain raivokkaan tekstiviestin Meckyesiltä. Hän kiehui, koskan en ollut seurustellut hänen kanssaan koulussa!

Mitä hän oikein odotti minulta?! Minulla oli ollut kädet täynnä työtä tutustuessani uuteen luokkaani ja uuden kouluni tapoihin… ja hänen mielestään minun olisi pitänyt käyttää aikani etsiskellen häntä tuntemattoman rakennuksen syövereistä? Hän nimittäin ei ollut myöskään ottanut yhteyttä minuun, joten ilmeisesti minun olisi kuulunut tehdä kaikki aloitteet… Itse asiassa, minulla olisi ollut aivan yhtä paljon aihetta olla käärmeissäni hänelle…

 Hailuodon koulu on suurempi kuin olin kuvitellut. Se selittyy sillä, että porukka vielä pienemmistä kylistä Hailuodon ympärillä käy myös koulua täällä. Mutta kaiken kaikkiaan, koulumme on silti pieni. Ensivaikutelmani oli: “Vautsi, tämä kouluhan on kohtuullisen kokoinen! Ehkei täällä olekaan turhan ärsyttävää käydä!”. Mutta pian, oi niin pian, törmäsin koulumme rasittaviin piirteisiin. Kuten siihen, että kaikki tuntevat toisensa…

 Alkajaisiksi, päädyin jotenkin ajelehtimaan erään tietyn tyttöporukan kintereillä. Siihen kuuluivat Kibessi (tuo blondi vaaleansinisessä topissa), Fyaci (vaaleaverikkö poninhännällä  ja punaisessa puserossa), Shealy (sievä brunetti taivaansinisessä takissa), Meddi (tuo silmälasipäinen) ja Bisvi (se, jolla on raidallinen paita).

He kai haiskahtivat mukavilta, luulisin… ja sangen normaaleilta, virkistävänä vaihteluna Lylaickelle ja Meckyesille (hekin ovat tietysti samassa koulussa, mutta eri luokalla). 

Nämä tytöt olivat täysin ystävällisiä ja kohteliaita minua kohtaan… mutta jostain syystä en silti tuntenut oloani aivan rennoksi. Kotvasen vierähdettyä, pääsin jyvälle siitä, että heidän näennäisen miellyttävästä käytöksestään huolimatta he olivat kaiken aikaa pysyneet jotenkin etäisinä ja varautuneina. Niinkuin voisin tavoittaa vain heidän ulkokuorensa, saamatta mitään kosketusta heidän todelliseen olemukseensa.  

Kaiken lisäksi, he usein vain “hylkäsivät” minut. Eivät suoranaisesti ja silmiinpistävästi… mutta jos jouduin erilleen heidän porukastaan jossain tilanteessa, eivät he vaivautuneet odottamaan minua – puhumattakaan minun etsimisestäni! Sen sijaan, minähän se jouduin penkomaan koulun läpi löytääkseni heidät jälleen, eikä se suinkaan aina ollut helppoa!

 Kun pari viikkoa oli kulunut näissä merkeissä, väsähdin heidän vältteleviin elkeisiinsä, ja myös heidän jatkuvaan, pinnalliseen lätinäänsä ulkonäöstä, omaisuudesta ja muusta snobimaisesta. Itse näet en juurikaan piittaa ulkonäöstäni – käytän vaatteita jotka tuntuvat mukavilta (elleivät ne ole ilmiselvän rumia, tietenkin), enkä viitsi käyttää meikkiä, koruja tai muuta vastaavaa… Ja mitä omaisuuteen tulee, minulla ei ole mitään millä rehvastella! 

No, minun oli siis hankittava itselleni uusia ystäviä, ja ainoa keino joka mieleeni tuli, oli yksinkertaisesti marssia jonkun porukan pakeille!

 Lounaan jälkeen huomioin, että rypäs tyttöjä oli jäänyt ruokasaliin rupattelemaan. Minua ujostutti, mutta otin itseäni niskasta kiinni ja lähestyin heitä.

 -Hei… piipitin (ja nolostuin kimeää ääntäni, madaltaen sitä välittömästi), -Öh… Olen nähnyt teidät joillain tunneilla, mutten tiedä teidän nimiänne, joten ajattelin…

 -Minä olen  nimeltäni Tee-Kaappi, minut keskeytti vitsikkäällä äänellä tyttö, jolla oli pitkät, kiharat saparot.

Punatukkainen, kuluneisiin farkkuihin pukeutunut tyttö… öh… Tee-Kaapin vieressä, sulki toisen silmänsä ja näytti pitkästyneeltä.

-Tuo on niin vanha juttu… hän mumisi.

Minä vain mulkoilin heitä typertyneenä. En tiennyt, tekivätkö he jotenkin salakavalasti pilaa minusta, vai olivatko he vain sekaisin.

-No, itse asiassa nimeni on T-E-K-A-B-I, selitti saparotyttö kiherrellen, -Mutta ihmisillä on aina ongelmia joko nimeni ääntämisessä tai kirjoittamisessa, tai molemmissa… joten olen alkanut kutsua itseäni Tee-Kaapiksi. Ainakin se liippaa melko läheltä nimeni oikeaa ääntämistä!

-Auts! hän kivahti, -No, minun nimeni on Skeemee, hän lisäsi ystävällisempään sävyyn.

-Jos kerran sinun nimesi on Tee-Kaappi, niin minun nimeni on kai Magee, virnisti joukon ainoa vaaleahiuksinen pimu.

Jälkikäteen hän selvensi, että hänen nimensä oli Mye-Geeme.

Sinimekkoinen tyttö puolestaan oli Lyddas, ja violetti-ruudullisiin piraattihousuihin pukeutunut typykkä oli Hebye.

Siitä hetkestä lähtien, vietin välitunnit heidän seurassaan. Alta aikayksikön äkkäsin, että he olivat huimasti parempaa seuraa kuin aikaisemmat “ystäväni”. Täydellisenä vastakohtana Kibessin hienostelija-koplalle, nämä tytöt olivat riemastuttavan spontaaneja, kekseliäitä ja kerta kaikkiaan niin… aitoja! He eivät pyrkineet olemaan mitään muuta kuin omia itsejään.

Erityisen hyvin minulla synkkasi Skeemeen kanssa. Meillä on sama, ripauksen kyyninen tapa katsoa maailmaa, ja joissain tilanteissa saatoimme vain luoda toisiimme pikaisen silmäyksen ja purskahtaa nauruun, arvaten toistemme ajatukset. Meillä oli myös rutkasti yhteisiä kiinnostuksen kohteita - kamppailulajit, esimerkiksi! Skeemee oli varsin edistynyt Kung Fussa, ja lupasi, että voisi joskus opettaa minulle muutaman kikan!

Se oli ensimmäinen kerta, kun kutsuin Skeemeetä bestiksekseni, ja oletin hänen oitis unohtavan koko “minulla ei muka ole sukunimeä”-roskan, ja alkavan intoilla ystävyydestämme täyttä häkää…

Mutta turha toivo! Sen sijaan Skeemee ärisi loukkaantuneeseen sävyyn:

-Mutta kun minulla tosissaan ei ole mitään hiton sukunimeä, onko selvä?! 

Loppupäivän hän käyttäytyi välttelevästi ja kärttyisästi, mikä teki minutkin kärttyisäksi, ja hädin tuskin puhuimme toisillemme lainkaan.

Kaiken huipennukseksi nousin väärään bussiin lähtiessäni koulusta!

 Hoksasin liian myöhään, että mokoma onnikka oli matkalla yhä kauemmas ja kauemmas asutuksesta. Minun oli hypättävä kyydistä ennenkuin olisin valovuosien päässä kotoa!

 Siinä minä sitten seisoin, aavemaisen näköisen kartanon edustalla, pelkkien peltojen ja metsien ympäröimänä. Minulla ei ollut aavistustakaan missä olin, saati sitten mitä tehdä. Kännykänkin olin unohtanut kotiin. Tämä näemmä oli näitä päiviä, kun ei pitäisi nousta sängystä ollenkaan!

Hänen viimeisin hinkunsa oli saada uima-allas. Eikä mikä tahansa uima-allas, vaan uima-allas hänen makuuhuoneensa keskelle, eikä minnekään muualle!

Luonnollisesti, hänen äitinsä ei suostunut rakennuttamaan mokomaa sinne. Mutta Lylaicke oli peräänantamaton…

Hän raahasi salaa sadettajan huoneeseensa, ja alta aikayksikön sinne oli muodostumassa tulva!

Lylaicke ei ehtinyt nautiskella “uima-altaastaan” montaa minuuttia, kun hänen äitinsä jo kuuli loiskeen ja sai selville, mitä oli meneillään…

Hän ymmärrettävästi tulistui pahemman kerran (vaikkei hän muuten vaikutakaan piittaavan tuon taivaallista siisteydestä ja järjestyksestä… ) ja ärjyi meille (siis jopa MINULLE! Ärh!), että sotku oli siivottava saman tien.

Lylaicken ja Meckyesin äiti muutekseen vaikuttaa melko tylyltä ja jyrkältä persoonalta. Tällä kertaa hänellä toki oli kaikki oikeus raivota, mutten ole koskaan nähnyt lempeää hymyä hänen kasvoillaan! Kun tapasin hänet ensimmäistä kertaa, hän kyllä esitteli itsensä kohteliaasti, mutta ilman pienintäkään lämmön hiventä äänessään. Hänessä on jotain joka saa pohtimaan, että kenties hän rahtaa harteillaan salaisten, synkkien muistojen röykkiötä.

Myöhemmin, Lylaicke mökötti “menetetystä altaastaan”, eikä tahtonut tehdä mitään, paitsi toljottaa lasten kanavaa yrmeä ilme naamallaan.

Lasten TV:n täytyy olla vajain juttu johon olen koskaan törmännyt, vaikka yleensä pidänkin lapsekkaista seikoista! Oikeastaan ohjelman koko “idea” rajoittui halvan näköisiin, tökeröihin naamiais-asuihin sonnustautuneiden heppujen ympäriinsä koikkelehtimiseen. Minkäänlaista juonta ei ollut! Yök, epäilenpä kokevatko edes taaperot aitoa mielenkiintoa moista roskaa kohtaan…

Yritin yhtenään kehitellä jotain hauskempaa tekemistä, mutten saanut Lylaickea innostumaan mistään. Kun päästin suustani noin neljännensadannen ehdotuksen mielekkäämmästä toiminnasta, Lylaicke turhautui ja älähti:

-Mutta kun haluan leikkiä uimarantaa!

Hmm… leikkiä rantaa? Siitäpä sainkin idean.

-Minulla saattaa olla ratkaisu kaipuuseesi, jos menemme meille, ilmoitin.

Viimein Lylaicke myöntyi siirtämään ahterinsa sohvalta, vaikka näyttikin hieman epäuskoiselta.

Kun saavuimme meille, kahmaisin sylillisen Myesavin nukkeja, ja viskasin ne mutaiseen jorpakkoon pihassamme.

-Nyt voimme leikkiä, että nuket ovat rannalla uimassa, julistin.

Se oli tarkoitettu jonkinlaiseksi ivalliseksi vitsiksi, mutta yllättäen Lylaicke innostui koko sydämestään! Hän antoi minun ymmärtää, että ideani oli äärimmäisen nerokas, ja olin kerta kaikkiaan pelastanut hänen päivänsä!I

Olin itsekin melko tyytyväinen, vaikkei minua hirveästi hiukonutkaan leikkiä uimarantaa nukeilla. Tunsin näet kihelmöivää vahingoniloa nähdessäni nuo hirviömäiset nuket yltä päältä kurassa. Mutakylpy oli täsmälleen mitä ne ansaitsivatkin!

Saatat ihmetellä, miksi ajatus rannalla uimisesta oli niin kiehtovan eksoottinen Lylaickelle, vaikka asumme meren äärellä?

No, selitys on sangen simppeli – jopa kaupunkimme nimi (Hailuoto) vihjaa, että täkäläiset vedet kuhisevat haita! Täällä päin meressä uiminen olisi silkka itsemurha. Eikö vain olekin sydämellisen vieraanvarainen kyläpahainen?

Kun Lylaicke viimein sai tarpeekseen nukeista, ympäripuhuin hänet treenaamaan kung fua kanssani. Minun on myönnettävä, että minulla oli oma lehmä ojassa sen suhteen – kaipasin epätoivoisesti sparraus-kaveria nyt, kun taitonikin vain kehittyivät kehittymistään.

Mitä tulee Lylaickeen ja hänen allas-maniaansa, voitaisiin sanoa ”sen pituinen se”. Mutta tämä oli vain yksi esimerkki hänen pimahtaneista päähänpistoistaan…

Pari päivää takaperin perheemme – minä, isä, pikkusiskoni Myesav ja pikkuveljeni Jaet – muutimme tähän Hailuodoksi nimettyyn pitäjään. Toisin sanoen… keskelle luojan hylkäämää korpea!

Talollemme asti ei kulje edes kunnollista tietä, vaan meidän on tarvottava hyvän matkaa epämääräistä kinttupolkua pitkin, ennenkuin pääsemme sivistyksen pariin!

Mutta arvelen, että juuri tällaisesta isäni (nimeltään Den, muutekseen) oli unelmoinutkin! Hän on sellainen yksinäinen kalastaja-tyyppi, ja yksinäisellä tarkoitan, että hän nimenomaan viihtyy yksin.

Sen lisäksi hän rakastaa luonnon ajatonta harmoniaa (tai jotain sinnepäin), eikä voi sietää teknologiaa.

Meillä ei ole koskaan ollut TV:tä, tietokoneesta puhumattakaan! Stereot meiltä löytyy, mutta vain sen vuoksi, että säästin itse rahani niihin, ja kinusin lupaa niiden hankkimiseen viikkokausia, ennenkuin isä luovutti ja myöntyi.

Hän sanoo, että teknologia saa hänet väistämättä kärttyisäksi, ja sähkövirtaukset häiritsevät hänen nukkumistaan… Mutta rohkenen väittää, että kyse on vain hänen luonteestaan. Hän on herkkäuninen kärtty, piste.

Mutta isän oikukkaasta persoonasta huolimatta, nyt kun äitimme on jättänyt meidät, Den yrittää tosissaan olla hyvä vanhempi. Jopa vähän liiankin kovasti! Hän hemmottelee pikkusisarukseni piloille, hankkimalla heille jatkuvasti kasoittain leluja – siinä määrin, että hukumme kohta leikkikalu-röykkiöihin. Voin rehellisesti sanoa, että kodissamme ei ole yhtäkään nurkkausta, jota lelut eivät olisi valloittaneet!

Mutta Jaetin pikku-autot, leikki-avaruusalukset, pehmolelut ja sen sellaiset melkeinpä menettelevät. Päinvastoin, kuin Myesavin hillitön, karmivien nukkejen kokoelma!  Ja tarkoitan: kirjaimellisesti karmivien… Minulla ei ole aavistustakaan, mikä mutteri hänen päästään on tipahtanut, mutta hän ilmiselvästi suosii nimenomaan hirvittävän näköisiä nukkeja!

Pahinta on, että joudun jakamaan huoneen Myesavin…

Okei, myönnän, että minulla on lievä nukke-kammo. Mutten usko sen riittävän selittämään aavemaisia aistimuksiani siitä, että joissain noissa nukeissa on jotain varsin epänormaalia. Ehkäpä olen vain pimahtamassa, kiitos alituisen lelu-tulvan kotonamme, mutta joskus voisin melkein vannoa…

Myesav tosin varmasti räkättäisi päänsä irti, jos kertoisin hänelle.

En ole siinä vielä erityisen hyvä, koska isä ei antanut minun aloittaa  tätä harrastusta ennenkuin hetki sitten. Hänen mielestään se näet on hyödytöntä ja turhan brutaalia tytöille (tai jotain vastaavan tietämätöntä ja hölmöä, en oikein muista, koska ei kiinnostanu). Joka tapauksessa, kamppailulajit ovat rehellisesti sanoen aina olleet intohimoni! Tämä saattaa kuulostaa oudolta, kun hädin tuskin olin kokeillut moisia aikaisemmin… Mutta ihan totta, ne ovat aina tuntuneet ikään kuin… kohtaloltani!

(Sitäpaitsi, isä todellakin on ”paraskin puhuja” väittämään muiden harrastuksia turhiksi – kun itse harrastaa käärmeen lumoamista!

***

Tylsistyin pian notkumaan pienen tupamme ympäristössä, ja lähdin tapaamaan lähimpiä naapureitamme. Yleensä en ole niin ulospäin-suuntautunut, mutta oleskelu erämaan ympäröimässä kopperossa, perhe ainoana seuranani, oli vakavasti puhuen ajamassa minut mökkihöperöksi!

Riemastuksekseni sain huomata, että naapurissamme asuu kaksi tyttöä – kaksoset – minun ikäluokastani! Nimeltään he ovat Meckyes ja Lylaicke Sinisho. He ovat itse asiassa identtiset, mutta he herkeämättä värjäävät (luonnostaan vaaleanruskeita) hiuksiaan niin, että Lylaicken tukka on tumman ruskea, kun taas Meckyesin aivan vaalea.

Sinishon kaksoset vaikuttivat mukavilta, hauskoilta ja rennoilta. Sen lisäksi he taisivat olla melko lapsellisia, mutta minulle se passasi mainiosti - olenhan lapsenmielinen itsekin! 

Tulimme oitis juttuun varsin hyvin, ja minut valtasi sellainen tunne kuin olisin tuntenut heidät iät ja ajat. Kävi jopa ilmi, että he tykkäsivät tarinoiden sepittämisestä, aivan kuin minäkin! Olin suunnattoman iloinen, että olin löytänyt uusia ystäviä käden käänteessä, ja elämäni Hailuodossa ei varmaan sittenkään olisi niin yksinäistä ja pitkästyttävää kuin olin pelännyt! 

Mutta… tulin vielä huomaamaan, että pinnan alla Lylaicke ja Meckyes olivat melko omituisia…

Tähän mennessä olimme hengailleet vain rannassa. Mutta kun kaksoset kutsuivat minut kotiinsa ensimmäistä kertaa, sain järkytyksekseni nähdä…

Näytti aivan siltä kuin heidän perheensä (johon kuuluivat muutekseen vain Lylaicke, Meckyes ja heidän äitinsä) olisi haalinut itselleen joka ikisen kapistuksen johon he pääsivät käsiksi, heittämättä koskaan mitään pois. Ja ennen kaikkea… He olivat asetelleet rojunsa joka puolelle lattioita niin epäkäytännöllisesti ja järjettömästi, kuin heidän tavoitteensa olisi vaikeuttaa paikasta toiseen kulkemista talossaan! Ihan kuin siinä ei olisi ollut koettelemusta kylliksi, minun on pakko mainita, että heillä oli hirvittävät tapetit.

Ja pian sen jälkeen myös kaksosten hämärä käytös alkoi nousta pintaan.

Esimerkiksi, Meckyes sai välillä aivan yllättäen raivokohtauksia naurettavan pikkuisista asioista, kuten siitä etteivät keksit olleetkaan täydellisen herkullisia! Vai oliko kyse siitä, että Lylaicke oli vienyt hänen vakiopaikkansa pöydässä? En ole varma, sillä Meckyesin äkillinen raivon ja lohduttomuuden puuska oli niin älytön ja hämmentävä…

Lylaicke ei vaivautunut edes hätkähtämään, vaan suhtautui siskoonsa kuin ilmaan, ja hetken kuluttua Meckyes palautuikin normaaliksi, kuin mitään maininnan arvoista ei olisi tapahtunut.

Ja joskus Meckyes ihan yhtäkkiä, kesken jutustelun (ja jopa kesken oman lauseensa) pinkaisi pois täyttä vauhtia, kuin hengen hädässä!

Kerran tämä tapahtui, kun Meckyes oli juuri väittänyt, että meidän perheemme muka möykkää kauheasti aamuisin, keskeyttäen hänen kauneusunensa.

Yritin tolkuttaa hänelle niitä tosiasioita, että ensinäkään emme pitäneet älämölöä, ja toiseksi: vaikka pitäisimmekin, ei Meckyes millään voisi kuulla ääniämme kotiinsa saakka, kun talojemme välillä oli sentään lähes kilometri!  

-Mutta voin kuulla, kun sinä ja veljesi kinaatte siitä… Meckyes aloitti, ja sitten vain säntäsi tiehensä henkensä edestä!

Entäpä sitten Lylaicke? Onko hän aivan tavallinen? No, tuskinpa vain, mutta siitä kerron myöhemmin.

PS: Sinishojen kellarissa on kaksi tiukasti lukittua ovea… ja kyseiseen kellariin pääsee vain vääntämällä kätkettyä vipua. Aivan vahingossa satuin kääntämään vipua ja… öhöm… katsastamaan kellarin (olkoon, jälkimmäinen ei ollut vahinko, mutten kerta kaikkiaan mahda mitään seikkailunhaluiselle luonnolleni), kaksosten keskittyessä muihin asioihin. Mutta tämä tuskin liittyy mihinkään, saati sitten, että sillä olisi jotain merkitystä.