-Noniin, lähdetään saman tien! Ez hoputti meitä, -Kotini on tässä ihan lähellä.
-Olisit voinut kysyä minun ja Mye-Geemenkin mielipidettä, Skeemee urputti korvaani vaimeasti, mutta seurasi silti mukanamme, kun ylitimme tien huolettomasti.
Tajusin hänen olevan aivan oikeassa… minun tosiaan olisi pitänyt kysyä heiltä, eikä tämä idea edes enää tuntunut kovin kehuttavalta! Taisi oikeastaan olla varsin kahjoa lupautua noin vain yökylään umpituntemattoman hepun luo! En tiedä mikä minuun oli mennyt – ohikiitävän hetken ajan olin takuulla ollut kaikkea muuta kuin oma itseni!
-Tuota… anteeksi, mutisin vastaukseksi Skeemeelle, -Minä vain… noh, se oli tosi ajattelematonta, mutta nyt olemme jo luvanneet!
-Mitäs te supattelette? Ez kysäisi hilpeän uteliaaseen sävyyn.
Hän oli yks kaks pysähtynyt, ja napitti malttamattomasti perhettä, joka pakkaili parhaillaan retki-eväitään mukaansa lähteäkseen.
Väistin hänen kysymyksensä lausumalla omani:
-Miksi pysähdyit? Asutko tässä, vai?
-En, minä vain… Ez mumisi vaisusti.
Nyt perhe oli astunut autoonsa, ja Ex näytti pettyneeltä.
-Plääh, he eivät jättäneet mitään jälkeensä! Piknik-porukoilta yleensä jää jotain! No… jatketaan matkaa.
Mulkaisin Eziä oudoksuvasti. Miksi hän oli niin kärkäs keräilemään jotain retkeilijöiden jäännösroippeita? Oliko hän kenties niin hirvittävän köyhä?! Tämä yökyläily ei näemmä alkanut kovin lupaavissa merkeissä – entä jos Ezillä ei edes olisi kotia, jossa yökyläillä??
Jatkoimme joka tapauksessa taapertamista. Kun Ez oli hehkuttanut sitä, kuinka lähellä hän asui, olin kuvitellut hänen majailevan korkeintaan parin korttelin päässä… mutta nyt olimme jo patikoineet pois keskustan ytimestä, ainakin kahden kilometrin päähän!
-Hei, piipahdetaan tuossa putiikissa ja ostetaan karkkia! Mye-Geeme hihkaisi, kun saavuimme pienelle ruokakaupalle.
-Joo, tehdään niin! myönnyin ilomielin. Ainakin meillä olisi jotain syötävää, jos Ez eläisikin pelkillä piknik-tähteillä tai jotain…
Karkkihyllyllä Mye-Geeme sai äkisti pöljän päähänpiston:
-Minä tiedän! hän kiljahti innoissaan, -Laaditaan lista, jossa arvioimme, mitkä karkit ovat maukkaita ja mitkä tympeitä!
Huokasin äänekkäästi, ja Skeemeekin ränisi:
-Voi pliis… Mitä itua siinä olisi?
Mutta Ez kannatti ideaa koko sydämestään, ja meidän protestimme sivuutettiin tyystin! Mye-Geeme jopa sysäsi jonkun kirotun vihkosen minun käsiini, ja pyysi minua kirjoittamaan ylös, mitä hän puntaroi itse kustakin karkki-sortista!
Kun hän selosti yksityiskohtaisia ja tarkkaan harkittuja arvioita karkkien mauista, minä vain hutaisin lehtiöön epämääräisiä kommentteja tyyliin: “tämä karkki – hyi, tuo karkki – nam!”.
Kun Mye-Geeme äkkäsi, kuinka hutiloiva “sihteeri” olin ollut, hän alkoi haukkoa henkeään tyrmistyneenä… mutta ennenkuin hän ehti järjestää kohtausta äkillisen pakkomielteensä puolesta, Skeemee keskeytti farssin ärähtämällä:
-Olemmeko me nyt siis jäämässä yökylään Ezin luo… vai kenties tänne kauppaan?!
Jopa Mye-Geeme ja Ez havahtuivat hoksaamaan, kuinka myöhä alkoi olla, ja syöksyimme kassalle karkkeinemme, jotka Skeemee oli valinnut, muiden ollessa liian paneutuneita Mye-Geemen äärettömän oleelliseen karkki-arvosteluun.
Mutta vaikka pidimme kiirettä, Ez ehti repäisemään yksittäisen käsipyyhepaperi-rullan pakkauksestaan ja nappaamaan sen mukaansa.
Huolestuttavan hilpeän näköinen kassaneiti veti ostoksemme yksitellen sen pienen, puna-valoisen piippaus-laitteen läpi, niinkuin kassalla aina tehdään. Hän teki niin jopa sille irralliselle paperirullalle, aivan kuin se olisi ollut mitä tavallisin ostos… mutta jälkikäteen hän tivasi:
-Entäs tuo paperirulla?
-No, minä vain löysin sen irrallaan pakkauksestaan, ja ajattelin, että kun pakkaus on joka tapauksessa pilalla, voisin ehkä saada… Ez alkoi lasketella luikuria sulavasti.
En voinut lakata ihmettelemästä, mikä hän oikein oli miehiään! Patologinen valehtelija, tosi säälittävä “kleptomaani”, vaiko vain epätoivoisen varaton?
Oli miten oli, Mye-Geeme vesitti hänen “varkautensa” hekottamalla:
-Just joo, sinähän vain löysit sen…
Ez loi häneen murhaavan silmäyksen, mutta jätti sovinnolla paperirullan paikoilleen, ilman enempiä valheita tai selityksiä.
-Tulemmeko perille tällä viikolla? Skeemee voihki, kun olimme tarponeet metrin jos toisenkin kaupalta poispäin.
-Todellakin! Olemme jo melkein meillä – kotini on enää tuon mutkan takana! Ez julisti, mutta ärsyttävyyden huipentumaksi hän vielä pysähtyi penkomaan jonkun roskista hyväksi toviksi, ennenkuin pääsimme päättämään taipaleemme.
-Noniin! hän huudahti tarmokkaasti, kun oli viimein käynyt roskat läpi, -Valmistautukaa näkemään minun laivani!
Hänen laivansa?! Tuo jos jokin oli lievästi ilmaistuna ristiriidassa “hän on rutiköyhä”-teoriani kanssa!
Niinpä etenimme tien kaarroksen tuolle puolen, ja näimme… “laivan”.
Ez säntäsi armaaseen paattiinsa saman tien.
-Arrrrr, tulkaa mukaan leikkimään merirosvoja! hän kiljui kavuttuaan yksinkertaiseen, puiseen leikkiveneeseen.
Ainakin tiesin nyt jotain hänestä – hän ilmiselvästi oli äärimmäisen lapsenmielinen! Ja se, itseasiassa, teki hänestä roimasti sympaattisemman ja luotettavamman silmissäni. Hän olisi yhtä hyvin voinut osoittautua lipeväksi persoksi, tai Luoja ties mitä, mutta aidosti lapsekas poika, joka rakasti merirosvoleikkejä, ei voinut olla läpeensä turmeltunut… eihän?
Sitäpaitsi, hän ei edes asunut penkin alla tai vastaavaa, kuten olin kammonnut. Hänen sininen, pienehkö kotitönönsä näytti hieman nuhjuiselta, mutta ihan kunnon kodilta kuitenkin! Kolme pienempää penskaa leikki rauhaisasti pihamaalla, ja oletin heidän olevan Ezin pikkusisaruksia. Kaikki vaikutti olevan kohdallaan. Luultavasti roskisdyykkaus ja hylättyjen roinien haaliminen olivat Ezille vain jonkinlaisia harrastuksia?
-Piraattileikki kuulostaa kyllä kivalta, naurahdin toverillisesti, -Mutta menisin mieluummin sisälle… alkaa jo hämärtää, ja me kaikki taidamme olla nälissämme.
Olin osunut täsmälleen oikeaan kaikkien nälkäisyyden suhteen. Jokainen myöntyi tuumaani heti, ja pinkaisimme sisälle. Ez viskoi kokoon ruokaisan salaatin niin nopesti kuin pystyi, ja hotkimme annoksemme alta aikayksikön. Viimeeksi olimme syöneet koululounasta keskipäivän paikkeilla, ja nyt kello alkoi lähestyä kahdeksaa illalla. En vain käsitä, kuinka päivät joskus (pelottavan usein oikeastaan) livahtavat ohi yhdessä hujauksessa!
Ezin kodin sisäpuoli antoi jokseenkin samanlaisen vaikutelman kuin ulkokuorikin – sisustus ei ollut uutta ja kiiltävää, mutta kaikki oli järjestyksessä ja… no, totta puhuakseni heidän kodissaan ei ollut mitään maininnan arvoisen erityistä. Se oli vain… yhdentekevän arkinen.
Ez itse puolestaan… hän ei taatusti ollut arkinen! Illallisen jälkeen hän opasti meidät kamariinsa ja ilmoitti, että halusi pelata muuan lautapeliä. Lautapeliä, jonka hän oli keksinyt ja kyhännyt aivan itse!
Aluksi minua hieman epäilytti. Mitä jos peli olisi ihan päätön, suunnittelu-virheiden kyllästämä tai kerrassaan pitkäveteinen? Ezillä tuskin oli ylettömästi ystäviä (huomioon ottaen, kuinka hän oli mankunut meitä, totaalisia muukalaisia, kylään!), joten ehkei hän ollut edes päässyt testaamaan peliään?
Annoin sille kuitenkin mahdollisuuden… Ja hetimmiten hoksasin, ettei se ollut pelkästään tyydyttävä, vaan suorastaan nerokas! Tuota pikaa me kaikki olimme täysin uppoutuneita sen taianomaiseen, mielikuvitukselliseen maailmaan – siinä nimittäin edettiin tarinan mukaan, ja se muistutti pikemminkin roolipeliä kuin jotain tammipelin tyylistä.
Yksi sen fiksuimmista ja kekseliäimmistä ominaisuuksista oli, että toisinaan pelaajan oli koettava pelin tapahtumat kouriintuntuvasti!
Esimerkiksi, kun minun hahmoni “putosi aurinkoon” ( joo, pelin juoni oli melko surrealistinen… mutta pidin siitä!), minun piti mennä takan luo ja hipaista liekkejä – jos en rohkenisi, hahmolleni kävisi kalpaten!
Mutta ilman muuta uskalsin! Itse asiassa leikin tulella ilomielin – melkein kuin minussa olisi ripaus pyromaania.
Peli myös johti minut ja Skeemeen kiipeilemään kilvan puissa!
Se oli huiman hauskaa, ja lopulta saavutimme puiden korkeimmat oksat tarkalleen samanaikaisesti, joten tulos oli tasapeli!
Auringon-nousu ei ollut kaukana, kun me viimein maltoimme lopettaa pelaamisen!
-No, voimme lintsata koulusta huomenna – eivät opettajat edes huomaa, Skeemee totesi raukeasti.
Ez levitti meille hetekat olohuoneeseen, ja asetuimme niille lekottelemaan, kun Ez suuntasi omaan kamariinsa.
Täytyy sanoa, että kaiken kaikkiaan tästä muodostui hauskin päivä mitä olen aikoihin kokenut! Ja hullaantuessani Ezin peliin, olin myös alkanut arvostaa Eziä… jopa pitää hänestä, kiusallisesta ensikohtaamisestamme piittaamatta!
Voisin vannoa, että Ez todellisuudessa olisi varsin hulvaton ja kiintoisa kaveri. Tähän mennessä hän vain oli jäänyt ystävättä, kiitos räikeän kelvottoman ystävystymis-taktiikkansa!
Edes Mye-Geemen ennätys-ikävystyttävä kertomus ei onnistunut pilaamaan mielialaani nyt. Sen sijaan otin sen oivallisen tuutulaulun kannalta! Minä ja Skeemee livuimme rauhaisasti unten maille, kuunnellessamme Mye-Geemen muminaa ukistaan, jolla oli ollut paha tapa käyttäytyä kummallisesti julkisilla paikoilla, ja serkustaan, joka vain pahensi asiaa yrittäessään hillitä vaariaan ilvehtimästä ja pälä pälä pälä…
Mye-Geemen isoisä tuppautui jopa uneeni…
Olin Myesavin kanssa hämärässä, pienessä lelupuodissa, joka vaikutti oikein erikoistuneen karmivien leikkikalujen kaupitteluun! (Ja puljun taustamusiikkina soitettiin samaa hermostuttavaa teknokappaletta yhä uudelleen ja uudelleen… mutta se nyt oli vain sivuseikka.)
Sitten äkisti Mye-Geemen vaari (sellaisena, millaiseksi olin hänet kuvitellut) pöllähti paikalle, ja alkoi saman tien ilmeilemään minulle pimahtaneesti. Ja… satunnaisuuden huipennukseksi hänelläkin oli sellainen metallikynsi!
Sitten muuan nainen astui esiin, pöyristyneen näköisenä:
-Tunnetko sinä tuon tärähtäneen ukkelin? hän kailotti kovin turhautuneena, -Minä nimittäin en! En todellakaan tajua, miksi hän tekee noin! Se on kerta kaikkiaan sopimatonta ja sekopäistä… Itse en ikinä edes harkitsisi moista hourupäistä hölmöilyä julkisilla paikoilla, puhumattakaan, että suuntaisin ilveeni tuntemattomiin! Ja… kai minä jo mainitsin, etten edes tunne häntä?
Vainiin, naisen täytyi Mye-Geemen serkku, joka sai vain ihmiset kiinnittämään entistä enemmän huomiota kahjoon pappaansa…
Mutta yhtäkkiä papparainen heittäytyi vakavasti, ja astui lähemmäs.
-Pidä silmällä noita leluja, ja harkitse tarkkaan mihin leikkiin ryhdyt, nuori neiti, hän varoitti vaimealla äänellä.
-Öh… miksi? minä jupisin.
-Koska… vanha mies nojautui lähemmäs, ja kuiskasi korvaani: -Seinillä on silmät.
Vetäydyin taaemmas typertyneenä – oliko ukko taas lähtenyt sekopään linjalle? Mutta juuri silloin äkkäsin, että seinillä totta tosiaan oli silmät – kirjaimellisesti!
-Sinun kannattaisi hakeutua mökilleni, Mye-Geemen vaari suhahti, ja hänen äänensä tuntui niin voimakkaalta ja todelliselta, että hätkähdin hereille!
Mye-Geeme ja Skeemee vetelivät hirsiä sikeästi, täydellisen tyyninä, ja talossa oli aivan hiljaista.
-Olipa outo uni, mumisin hiljaa itsekseni, -Mutta ainahan ne ovat…
Kohautin olkiani, kietouduin uudelleen peittooni ja vaivuin pian takaisin unten maille.
Viimeisimmät kommentit